Ennen vanhaan sunnuntai oli erilainen.  Kotona oli hiljaista, noustiin ylös melko aikaisin, radiokin saatettiin avata, kahviteltiin tuoreen pullan kera, kastettiin.  Jumalanpalvelus saattoi kuulua olohuoneen radiosta, ei sitä kukaan sen kummemmin kuunnellut, mutta toipa kumminkin tiettyä tunnelmaa aamuun.

Olin saanut edellisen illan Ainolan tanssipaikan reissulle isän autoa lainaksi.  Isä antoi mielellään, koska tiesi pojan pysyvän ainakin juovuttavien aineiden suhtaan kaidalla tiellä.  Muutenkin tykkäsin mennä tanssipaikalle täysin vapaana dopingaineista (vaikka ei siihen aikaan semmoista sanaa edes tunnettu).  Tiesin, ettei känninen naista matkaansa saanut.  Tosin isän auto - Commer Cop - ei myöskään pahemmin tyttöjä houkutellut, kun se ei muistuttanut yhtään minkään lajin urheiluautoa.

Kai se oli jo sitä aikaa, että olin jo nykyiseen vaimooni tutustunut, mutta kun olimme luonteiltamme ja taustoiltamme niin kovin erilaiset, niin menimme välillä omia polkujamme.  Emmekä toisiamme miettineet, paitsi sitten maanantaisin.  Saatoimme tavatakin, kunnes jostain tuli taas kiistaa.  Ja molemmat päätimme taas kerran tahoillamme, ettei siitä mitään tule kumminkaan, joten antaapahan olla.

Oli se silti niin syötävän nätti.  Ja kai se toinen tykkäsi niin kovin siitä meidän Raksu-lassiesta, jonka kanssa tavattiin se ihanuus "sattumalta" kaupungilla juuri kun se oli tulossa töistä kotiin.  Ja Raksu ulisi tytön tunnistaessaan ja yhdessä sitä aikamme rapsuteltiin, kunnes päädyimme toisiamme rapsuttelemaan.

On niitä monenmoisia palveluskoiria.  Raksun kanssa taimme mainiota yhteistyötä: on se siellä koirien taivaassa hyvin tyytyväinen, kun sai meidät yhteen.  Sentääm 42 vuotta ihan papin aamenen kautta yhdessä.

Eipä äkkipäätä osaisi uskoa, mutta Raksu tiesi!