Kävin sentään kahdesti postilaatikolla, mutta kukaan ei aprillannut.  Johtui varmaan siitä, etten nähnyt yhtäkään ihmistä.  Linnut eivät yrittäneetkään, vaikka vein niille syömistä.  Eivät uskalla syöttäjäänsä huijata.

Vuodatus netissä oli joku ihme ohje bloggaajille eli pitäisi jotenkin uusia oma bloginsa, muuten käy muka huonosti.  Toivottavasti se on mauton pila, sillä en aio missään tapauksessa ruveta seikkailemaan kaikenlaisissa mukaselvissä ohjeviidakoissa, joissa vain eksyy kaikenlaisten petojen ja sanansyöjien kitaan.  Jos blogini häviää, niin antaa sitten mennä,  tuhkat onkin pesästä jo viety nuohoojan toimesta.

Olen muutenkin melkolailla tosikko aprillipilojen suhteen.  Ikävä piirre ihmisessä on juoksuttaa muita turhan takia ja sitten vielä nauraa höröttää päälle.  Vaikka olenkin syvästi vahingoniloinen tyyppi, niin nauran vain uhrin itselleen tekemille mokille, semmoisille Chaplin-tyyppisille.

Kerran tein poikasena isälleni aprillipilan.  Hän oli päiväunilla, joten herätin hänet puhelimeen, joka oli muka soinut.  Isä kompuroi unisena eteiseen, hapuili luurin korvalleen ja kähisi hetken aikaan haloota.  Eihän siellä tietenkään ollut muuta kuin tuut tuuttia.  Isä laittoi luurin paikoilleen ja meni kaikessa rauhassa takaisin sohvalle.  Olin hiljaa, koska minua nolotti sen verran paljon.  Jäi kuravesi juottamatta.

Minua eivät omat lapset aprillanneet.  En ainakaan ole huomannut.  Muina päivinä ovat kyllä satuja sepittäneet vaikka kuinka.

Jospa tehtäisiinkin huhtikuun ensimmäisestä päivä, jolloin kukaan maailmassa ei saisi valehdella.

Siitä se  sotku vasta tulisikin!