Aurinko piilotteli koko päivän, mutta nyt se mollottaa ikkunasta suoraan päin silmiä.  Vielä ihan kirkkaana lähellä vastapäisen mäen metsän rajaa.  Laakson pohjalla virtaava joen tapainen pujottelee kohti päijännettä pusikoiden piilossa.  Eilen kuulin ensimmäisen kerran tänä keväänä kuovin haikean huudon ja sain näköhavainnonkin.  Sinne se pari pesii joka kevät ja häipyy takaisin etelään heti juhannuksen jälkeen.  Kotipaikkauskollisia ovat ja rauhassa saavat pesiä, vaikka ysitie hurraa parin sadan metrin päässä.

Nörtti kävi päivällä ja kutsui lauantaiksi savusaunaan.  Samalla pidämme novellikkomme vuotuisen kuukausikokouksen.  Olisikohan talvikauden viimeinen.  Onkin komeaa päättää talvisessio kunnon savusaunaan.  En olekaan vielä kirjoittanut lauantaiksi mitään uutta. 

Viimeksi oli aiheena vanhat valokuvat.  Olikin mielenkiintoinen ilta, kun kukin vuorollaan vaipui nirvanaan muistellessaan pientä itseään ja suurta sukuaan.  Tulevaksi lauantaiksi suunnittelin kirjoittavani muunnelman bloginovellistani "Yö aamuun hiipii".

Saas nähdä, mihin suuntaan se tällä kertaa kääntyy.  Kuka sinne Pohjantähden reunalle jää kurkkimaan.

Onhan vielä aikaa kirjoittaa - koko vappu.  Huiska poikittain hampaissa, vieressä simapullo, jossa rusinat edustavat liikunnallista puoltani seilatessaan vuoron perään pohjaan ja pinnalle.  Vaaraa edustaa se punainen pallo, joka saattaa poksahtaa minä hetkenä hyvänsä.

Niin, sanotaanhan, että koti on vaarallinen paikka elää ja moni on sänkyynsä nukahtanut viimeisen kerran.  Mutta minä poika se tykkään tämmöisestä vaarallisesta ja riskaabelista elämästä.

Hui, mikä se siellä kolahti?  Ai, vaimo aloitteli iltatiskejä keittiössä.  Meinasin säikähtää; joku heikkohermoinen olisi jo poistunut rakennuksesta.  Sitähän usein sanottiin, että Elvis has left the building.

Varakkailla niitä rakennuksia riittää, ja autojakin.  Itselläni yksi vasta tulossa ja sekin ottaa koville.