Meillä on täällä tämä kerran kuukaudessa kokoontuva novellikkoryhmä, jossa luetaan juttujamme, maistellaan pikkuherkkuja ja varsinkin jutellaan vilkkaasti.  Eli ainakin minulla  joka kerta sielu tulee imuroitua sinne kotona kertyneestä pölystä.

Huomenna on taas istunto. Tämä ilta menikin kirjoittaessa.  Kun on runsaasti löysää aikaa, niin ne vähätkin aikatauluun sidotut tehtävät voi huoletta jättää viime hetkeen.  Eli siinä suhteessa ei ole tapahtunut oleellista muutosta sitten kiireisten työvuosien.  En tosin ennenkään osannut pitää kalenteria menemisistäni.  Olin jo aikoinaan sitä mieltä, että jos menot eivät pysy muistissa, niin silloin niitä on liikaa.  Eli tosiasiassa menoja taisi olla koko työuran liian vähän - ja tuloja vielä vähemmän.

No, palatkaamme raiteille, sillä kiskot vievät luullakseni eteenpäin.  Taisi olla oma ehdotukseni, että kirjoitetaan sepustus perustuen johonkin vanhaan valokuvaan.  Eli juttua siitä, ketä kuvassa on ja lyhyt luonnehdinta heistä ja heidän historiastaan.

Olin  koonnut  valokuvia neljäkymmenluvun loppupuolelta, josta oli kymmenkunta otosta, jossa olin pikkupoikana yhteiskuvissa.  Kuvat olivat peräisin isän jäämistöstä, vanhasta kenkälaatikosta, kuvia joita kukaan ei ollut kerennyt kiinnittää albumeihin.

Kirjoitin yhdestä kuvasta, Saarijärveltä äidin kanssa sukulaisten hoteissa, kun isä opiskeli metsäkoulussa.  Alle kouluikäiselle se oli ihan onnellista ja seikkailurikasta aikaa, sillä lapsi tyytyy vallitseviin oloihin, jos saa perustarpeet tyydytettyä.

Niistä ajoista olen ennenkin kirjoittanut novellin muotoon, mutta yhdestä kuvasta kirjoittaminen olikin erilaista.  Ei voinut tarinoida vapaasti säveltäen, eli täyttää lukuisia muistiaukkoja noin vain lonkalta.  Muun muassa Sulkusillan aikojen kaksi parasta ystävääni oli helppo sijoittaa novelliini nimineen päivineen, vaikka olisin ne unohtanutkin.  Mutta nyt, katsoessani valokuvaa, jossa he olivat eturivissä juuri sellaisina kuin heidät muistinkin, niin äkkiä nimet kaikkosivat muististani.  Maisa... Maija-Liisa, mikä se nimi olikaan.  Vaikka ihmisen muistin tarkkaan.  Entäpä tuo vieressä, vastahan se mielessä välähti, mutta heti karkasi.  Kirjoitin mitä kirjoitin, mutta loppuilta meni nimiä miettiessä.  Yksinkertaisesti ei voi nimetä väärin, kun silmien alla on dokumentti ihmisistä eikä novelli.

Lopulta, puolilta öin nimet ilmestyivät otsalohkoon.  Ei edes tv-ohjelmiin pystynyt keskittymään:  Ne olivat Mailis ja Aino.  Ja jälkimmäisestä nimestä en ole edes varma, vaikka vastikään tapasimme ja nauroimme toisemme kipeäksi.

Eihän siitä tapaamisesta ole kuin reilut 25 vuotta.  Katsoin Fonectistakin nimellä Kaipomäki, mutta ei löytynyt.

Aino, oletko siellä vielä?  Olisi mukava taas nauraa, pitkästä aikaa!