Minulle suden hetki on se, kun vaimo on jo aikaa sitten mennyt nukkumaan, kissaa pitäisi vielä kerran kutsua sisälle, uni jo painaa silmäluomia vastakkain, mutta jotain on vielä kesken.  Jokin ajatus - ehkä hölmökin - mutta se pyrkii pintaan pienenä, sievänä matona.

On se yön maaginen hetki, jota haluaisi vielä hetken venyttää.  Pitäisikö syödä se kissalle tarkoitettu matokuuri, jotta saavuttaisin valaistuksen tason. Sellaisen itämaisen kathartiksen tai sen tapaisen.  

Olinhan reilut pari viikkoa Japanissa osana näyttelijäseuruetta 90-luvun alussa. Suunnittelin kirjoittavani viiltävän tarkkanäköisen analyysin siitä ristiriitojen ja samalla harmonian yhteiskunnasta.  Sitten, kun saisin ensin omat ajatukseni järjestykseen.  Siitä on vasta parikymmentä vuotta, joten mietin vielä vähän aikaa.  Haluaisin kiteyttää sen muurahaisyhteiskunnan lainalaisuudet pariin liuskaan, kun en pysty hallinnoimaan pitempiä kirjoituksia.

Täytyy kuitenkin myöntää omat rajansa.  Eli omien kykyjensä ylittäminen saa itsenikin nauramaan makeasti silloin joskus, kun tajuaa oman tyhmyytensä ja ajattelunsa rajoittuneisuuden - jopa sanojensa riittämättömyyden.

Koskaanhan ei yrittänyttä laiteta (mihinköhän?).

Sanoilla on silti kiva leikkiä, vaikka ei mistään maailman menosta juuri mitään ymmärtäisikään.

Elämähän on leikki, vai onko?