On taas vallalla yön hiljainen rauha.  Niinhän ne kaikki tarinat alkavat:  ihmisen mielen täyttävä onnentila, jossa tuntee viimeinkin saavuttaneensa jotain pysyvää.  Jolloin voi antaa kaikille peloilleen huutia, halata suloisia lapsiaan, silittää vaimon kullankeltaista tukkaa ja silmää toisilleen iskien luvata ensi yöstä tulevan edellistäkin kiihkeämmän.  Lapset kannetaan huoneeseensa, suukko poskelle, hunajaiset hyvänyön toivotukset ja sitten hiljaa takaisin alakertaan parille punaviinilasilliselle ennen kuin...

Rikkumattoman rauhan rikkoo oksan raapaisu ikkunaan.  Oliko se oksa vai joku muu?  Vaimo kurtistaa kulmiaan kysyvästi juuri kun on alkanut rentoutua miehen helliin suudelmiin.  Mieskin on kuullut raapaisun, mutta viittaa vähättelevästi kädellään mitään sanomatta.  Ääneen puhuminen rikkoisi tunnelman.  Tilanne on ilmankin räjähdysherkkä viiden teellä sattuneen pikkukahakan jälkeen.  Niin pienestä kuin se alkoikin.  Mies ei halua sitä muistella vaan sivelee vaimonsa kaunista niskaa, juuri siitä ihanasta pikku kuopasta, joka on niin usein osoittanut heille molemmille tien taivaisiin.  Miten hänellä voikaan olla niin kaunis joutsenen kaula. Mies ei ole ikinä lakannut ihailemasta tapaa, jolla hänen vaimonsa ottaa yleisönsä joka kerta framille saapuessaan.  Suloisena, vaatimattomana, mutta kaiken huomion imevänä - kaiken hapen kuluttavana.  Niin, että ne pulleat pankkiirit ja notkeat pörssimeklarit huohottavat kohtauksen partaalla jo ennen puoliaikaa.  Niin moni vaimo saisi olla kiitollinen hänen vaimolleen omien miestensä äkillisestä kiihkeydestä näytelmän jälkeen.  Tosin monilla miehillä taisi olla seuralaisenaan kovin nuorentunut vaimo sitten viime näkemän.  Ellei sitten teatterin taianomainen valoleikki tehnyt tepposiaan.  Ei se kuitenkaan niihin vanhuuden rajoja hiipiviin ukkoihin tehonnut: roikkuvat posket ja silmäpussit vain korostuivat.  Mutta paksu pankkitili siloittaa kummasti.

Mies aikoi juuri ehdottaa ihanaiselleen pientä lähentävää kontaktia, kun ikkunaan tömähti jotain pehmeää.  Päivällä sellaista tuskin olisi kuullutkaan, mutta yön hiljaisuudessa se tuntui vaimennetulta haupitsin laukaukselta.  Miehellä oli herkkä vaimo.  Itse asiassa koko kartanon osto taisi olla virheinvestointi.  Paikkaa ympäröi aivan upea puutarha, mutta se toi mukanaan myös laajan kokoelman erilaisia ötököitä, joista vaimo soitteli perään, jopa töihinkin, tiehensä karkottamaan tai pois tappamaan.  Puutarhuri oli sentään sitä varten ja monesti tilanne oli lauennutkin puutarhurin vierailuun, ennen kuin mies itse kerkesi hätiin.  Ammattimies on aina paikallaan, ei sitä tosi mies joka paikkaan kerkeä, kun ei sentään mikään tulipalomies ole.

Vaimon hoikka vartalo jäykistyi ja hän vetäytyi erilleen miehestään.  Elokuvajutuissa Clark Cablen  pelästynyt vaimo turvautui aina mieheen takertuen tähän lujasti.  Elävässä elämässä oli reaktio kuitenkin päinvastainen. Mies jäi tarkkailemaan hieman hämmentyneenä naisen kaulaa:  sitä teki mieli suudella niin, että huomenna siihen nousisi uroksen voitonmerkki.

Tai sitten voisi jättää hieman vahvemmat jäljet.  Miehen sormia kihelmöi.

 

JATKUU...