Mies katseli käsiään:  vakaat, ei vapinaa, ei känsiä eikä haavaumia, kaiken kaikkiaan sivistyneen miehet kädet. Eivät silti mitkään Artur Rubinsteinin kahden oktaavin sormet. No, ei hän mikään pianisti ollutkaan. Isä oli joskus kauan sitten sanonutkin, että lapion varten nuo näpit ovat ihan omiaan, kun vaan löytyisi tarpeeksi pieni lapio.  Se oli sitä isän huumorintajua, tarkoitti varmaan ihan hyvää, eikä se sinänsä haitannut, vaikka...

Hän oli kai nukahtanut hetkeksi, koska vaimo ei ollutkaan joutsenkauloineen siinä, missä hän oli vast´ikään sivellyt hänen niskansa viehättävää kuoppaa ja ajatellut, miten kaunista olisi hieman puristaa ja lopuksi jättää se merkki sekoittumaan toisten lautumien joukkoon.

Ikkuna kolahti vaimeasti.  Mies kuiskasi vaimonsa nimen:  Irene. 

-  Irene, oletko sinä siellä?  Jo kysyessään mies tiesi, ettei Irene ollut ikkunan takana.  Ehkäpä kunnon konjakkisiivu auttaisi.  Pöydällä oli vajaaksi juotu Napoleon, mutta ei lasia.  Mies nappasi pullon ja otti kulauksen suoraan pullosta, jota liikettä saman tein häpesi.  Sopimatonta käytöstä, hän soimasi itseään ja otti katumuksen merkiksi toisen huikan.  Mutta muisti ei palannut. Miten olisi voinutkaan, sillä hänhän oli nukahtanut.  Tosin kesken oman vaimonsa viettelyrituaalin, mutta tietyssä iässä antaa jo itselleen helposti anteeksi tuollaiset alilyönnit.  Huomenna otan ensimmäisen ryypyn vasta lounaan jälkeen, mies lupasi itselleen ja otti sen kunniaksi kulauksen.

Ja yö jatkoi kulkuaan pimeänä ja hiljaisena.

Jatkuu...