Manoliton kännykkä soi. Onneksi se oli värinällä, sillä hän oli jo Irenen ja hänen miehensä olohuoneessa.  Äsken mies oli lorotellut pitkin kaiteita itseään epätoivoisesti vempeleestään pystyssä pitäen. Vaikka ei se mikään purjelaivan masto ollut, pikemminkin soutuveneen tappi.  Niin oli mies toimeensa keskittynyt, ettei ollut huomannut Manoliton ohittavan hänet vain puolen metrin päästä, melkein selkää hipaisten.

Manolito unohtui hetkeksi muistelemaan miehen etunimeä päästyään sisään ja vedettyään ajatuksissaan liukuoven perässään kiinni.  Olihan Irene nimen sanonut, vaikka yleensä käyttikin ilmaisua "mies" merkkinä siitä halveksunnasta, jota osoitti "sponsoroijaansa" kohtaan.  Merkkinä siitä, että heillä oli pelkkä liikesuhde, joka sekin veteli viimeisiään. Olihan Manolito tottunut työssään monenlaiseen ja monipuoliseen puutarhan hoitoon, mutta tässä tapauksessa haisi selvä raha ja ehkä jopa turvattu tulevaisuus. Pian voisi unohtaa matoisat maat ja keskittyä siistimpään finanssipuoleen.

Ai niin, tulihan se nimi sieltä.  Juuri samalla hetkellä, kun Edward törmäsi täysillä päin lasista liukuovea.  Manolitoa melkein nauratti se kajahdus, käsien hassu levitys ja takaraivon iskeytyminen terassin kivilaatoitukseen. Mutta veren näkemistä hän ei ollut koskaan kestänyt.

Ei nytkään.  Kännykkä soi ja hän vastasi lattialle tuupertuneena.  Puhelu päättyi johonkin lupaukseen, mutta Manolito näki vain täyden viskipullon pöydällä.  Hädin tuskin hän sai hikisillä käsillään sen korkattua. Pitkät, hartaat huikat auttoivat miettimään tilannetta selväjärkisesti.

Jatkuu...