Pää tuntui niin kevyeltä, ja samalla niin lopullisen painavalta.  Hän olisi halunnut kääntää päätään nähdäkseen jotain muutakin kuin tähdettömän taivaan, mutta hän ei osannut.  Miten voikin aivan yksinkertainen asia olla niin vaikea toteuttaa.  Olihan hän tehnyt hyvinkin monimutkaisia juttuja.  Saadakseen vaurautta ja sitä myöten onnellisuutta hän oli joutunut tekemään todella hankalia ja älyä edellyttäviä siirtoja elämässään. Sillä olihan hän ollut hyvin älykäs  niin kauan kuin muisti.

Ja nyt hän ei saanut päätään käännettyä.  Edward, hän komensi itseään äitinsä äänellä, nouse nyt heti siitä ja painu hommiisi, tai sinusta ei tule koskaan muuta kuin onneton pummi!

Aina hän oli noussut, kun äiti oli niin sanonut, kouluunkin.  Paitsi nyt ei onnistunut.  Edward kuuli selvästi äitinsä käskevän äänen päänsä sisällä, mutta se vaimeni ja pian häipyi kuulumattomiin - kuollut ääni ja tilalle tuli toinen.  Leena? Katriina? ei vaan se olikin Irene, se kolmas.  Ei hän äänestä pitänyt, se oli joskus riivirautaa vaatimuksineen.  Mutta kuinka hän osasikaan hellitellä ja paijata Edwardia kuin pientä vauvaa.  Sen se ahne narttu osasi niin hyvin, että hän oli valmis maksamaan omaisuuden yhdestä hellästä sanasta.

Tule ja sano se sana, tule ja nosta pääni syliisi, tule ja tuo pisara vettä kielelleni, sillä minua janottaa kovin. Lauseet kiersivät Edwardin päässä kuin vaunut huvipuiston kummitusjunassa.  Nauratti niin kovin, vaikka mitään ääntä ei kuulunutkaan.  Vain punaisia kuplia vasemmasta suupielestä. 

Miksi päässä tuntui niin kuumalta ja muuten ei miltään?  Voisiko joku kertoa?  Äiti?  Irene?  Sanokaa joku, tai minä suutun!

Eikä taivaalla näkynyt vieläkään tähtiä.  Hän olisi halunnut katsoa Otavan tähtikuviota vielä kerran. Ja laskea siitä vaaksanmitat Pohjantähteen.  Siellä oli hänen kotinsa.  Pohjatähdessä.