On tullut jälleen aika, jolloin iltapimeällä voi pihassa kuulla ankaraa tuhinaa.  Urossiilithän siellä tekevät hävyttömiä ehdotuksia naarasraukoille, jotka pyytävät vain hetken rauhaa voidakseen täyttää masunsa kissan raksuilla ja maapähkinöillä.  Mutta ei, uros vain kiertää ja kaartaa ja vähän töniikin, menee sitten ottamaan yhteen toisen uroksen kanssa.  Siinä leikitään puskutraktoria niin, että toinen kellahtaa hetkeksi selälleen jääden hetkeksi miettimään, että miten maa makaa.  Älyää sitten ponnistelemaan jaloilleen ja ankara meno jatkuu.

Urosten nahistellessa keskenään naaraskin saa rauhassa napostella eväitään.  Pienet, terävät hampaat rouskuttavat nopeasti pähkinät ja kuivamuonan ravinnon lisäksi.  Miettinee tykönänsä, että kyllä nyt on tankattava, kun kohta kumminkin on taas raskaana ja maidon on riitettava poikasille alkuevääksi, kunnes oppivat nauttimaan luonnon madoista, kotiloista ja pihan eväistä.

Eilen illalla tunnistin yhden siileistä viime kesäiseksi kiroilevaksi siiliksi a´la Milla Paloniemi. Kurkistin ulos ja muutaman metrin päässä siili eteni puolijuoksua pihapenkille päin, jossa sielläkin oli kupissa evästä.  Puhuttelin piikkikasaa, joka jäi kuuntelemaan ja lähti sitten tulemaan kohti, pysähtyi, kääntyi takaisin.  Sitä se teki useaan kertaan ja minä jatkoin puhettani.  Kyseessä oli selvästi se viimekesäinen tapaus, joka tuli näykkimään tossun kärkeä tai jäi roikkumaan housun lahkeeseen, jos sille ei ollut heti antaa jotain syömistä.  Ääneni kuultuaan se lähti tulemaan jo hyvän matkan takaa kuin pienoistankki.  Piti nostaa jalat ilmaan ja alla kierteli siili etsien joko ruokaa tai jalkaa.  Selvästi ihmissyöjäsiili!

Tämä eilisiltainen oli selvästi sama.  Ei vaan ollut pitkän talven jälkeen varma oikeasta menettelytavasta.  Kyllä se muisti äkkiä palautuu.  Juhannuksen tienoilla en varmaankaan uskalla pihalle muuta kuin pitkävartisissa saappaissa.

Milla, tule hakemaan kiroileva ja väkivaltainen siilisi pois!  Tai tule opettamaan, kuinka saan menestystä ja vaikutusvaltaa siilimaailmassa. Taidanpa rustata pajuista pienen kuonokopan.  Kissastakaan ei ole apua, kun se ei yksinkertaisesti suostu tunnistamaan niitä oikeiksi eläviksi olennoiksi.

Ei, ei meillä karhua pelätä, ei suttakaan.  Mutta on hetkiä, jolloin tuntuu, että siiliarmeija on piirittänyt talomme joka suunnalta. Siihen uhkaavaan tuhinaan auttaa hieman, että vedän peittoa tiukemmin korvilleni ja pyydän vaimoa hakemaan postin laatikosta ja samalla varmistamaan, ettei ulko-oven ja auton välissä ole järjestettyä väijytystä.

Pelkään jo etukäteen sitä päivää, jolloin ajaessani kaikessa rauhassa kylälle päin selkänojan takaa kuuluu äkkiä tutun omaista tuhinaa...