Tänään tunkeuduin pölyiseen, hämärään ja seittiseen varastoon raivaamaan romua tulevan terassipöydän päältä ja ympäriltä.  Tunnin päästä alkoi pöydän muoto jo hahmottua.  Muuten vihreä, mutta päällinen on ollut joskus vaalea, tukevatekoinen, varustettu avoimella alatasolla.  Tukevan näköinen.  Ei varmaan halunnut pois paikaltaan; olihan se siinä jököttänyt kaikessa rauhassa jo parikymmentä vuotta eli meidän täällä asumisaikamme ja kuinkahan kauan ennen meitä.

Hanttiin se pistikin, esitti niin painavaa, että ei tullut kuuloonkaan kantaa sitä.  Eikä sisäkautta voinut viedä monien kiperien mutkien vuoksi.  Siis ulkokautta pohjoista reittiä noudattaen.  Vetämällä, työntämällä ja kierittämällä sain sitä hiissattua puskat ryskien kohti päämäärää.  Yksi kusiaispesäkin siinä ohessa hajosi ja arvata saattaa, että kiukkuiset sotavoimat lähtivät liikekannalle.

Puistelin enimmat housunlahkeesta kiipeilemästä ja jatkoin etenemistä, sillä tuleen ei pidä jäädä makaamaan, ei etenkään rikottuun kusiaispesään.

Loppumatka oli jo tasaisempaa ja kierittäminen pystyakselinsa ympäri osottautua parhaimmaksi taktiikaksi.  Onneksi muut viidakon pedot jättivät rauhaan, ei edes siili tullut piikittelemään.

Hikisenä ja yleisraihnaana huohotuksen vinkunan säestyksellä onnistuin lopulta saamaan pöydän ehjänä terassin viereen odottamaan letkutusta, olihan terassin lattian virkaa tekevä kymmenen millin vaneri sekä itse pöytä tuoleineen kunnon suihkun tarpeessa.  Itsestäni en niin välittänyt, sillä urakka piti saada loppuun ennen kuin viikatemies iskee.

Siinä vaiheessa vaimo ja kissakin uskaltautuivat katsomaan mahdollisia tappioita.  Sankarin sadekehin esittelin heille uutta, kalustettua ja kosteana kiiltelevää kesäterassia.  Kissa siitä kohta kääntyikin ympäri ja häipyi kesäterassi ykkösen sohvalle jatkamaan makoiluaan.

Mutta vaimo ja minä joimme uudella terassilla avajaiskahvit villisian lihalla päällystettyjen voileipien kera.  Minusta se villisika ikään kuin täydensi raavaan ja raisun terassintekijän alkuvoimaa.

Pelkkää raavaanlihaa koko mies, vaikka itse sen sanonkin. Ja lisäksi valmiina jauhelihana.

Kahvitellessamme ukkonen jyrähteli kaakkoisella taivaalla.  Se oli selvästi hyväksyvää murinaa.

Mitäs me luonnonvoimat!