Mutta se on jo historiaa, sillä nyt pitäisi päivittää tiistaita, jota on kulunut vasta puoli tuntia eikä niin muodoin voi olla kovin kulunut.  Joten ei siitäkään ole mitään järkyttävää kerrottavaa.

En ole vilkaissut edes Iltalehden nettiotsikoita, joten en sieltäkään saa raflaavia vihjeitä, en hyvään, en pahaan.

Pitänee mennä näine hyvineni nukkumaan ilman unennäkömateriaalia.  Tuntuu siltä, että kuluvan yön unet ovat hidasta liikettä varustettuna puhekuplin ilman tekstiä.

Ei se kumminkaan pahemmin haittaa.  Uneni eivät ole muutenkaan toteutuneet koskaan.  Vaimoni sisko (muuan heistä) on väittänyt nähneensä enneunia ja toteutuneita sellaisia.  Varmaan uskoisin, jos itse näkisin.  Mutta kun en näe.

Usein toistuva unikuva on kuitenkin se, että ajelen autolla tutussa kaupungissa, joka sitten muuttuukin oudoksi ja eksyttäväksi.  Ajan ja ajan sekaantuen yhä pahemmin pikkuteiden sokkeloihin. 

Ei se pahemmin haittaa, kun loppujen lopuksi olen joka aamu herännyt omasta sängystäni.  Se jaksaa joka kerta hämmästyttää, että miten kätevästi se oman peiton alle lujahtaminen käy - ja vielä juuri ennen heräämistä.  Siis siten, että vastanähdyn eksymisunen vielä muistaa.  Jos jaksaa nimittäin muistella heti unenpöpperön sotkemilla aivoilla.

Viimeistään laskiessa kuusi kahvimitallista jauhoja keittimeen poksahtelevat unikuvat puhekuplineen ja värikkäine kaupunkirakenteineen kuin tuhka tuuleen.  Jää vain haikea kaipaus niitä nerokkaita arkkitehtoonisia rakenneratkaisuja kohtaan.  Niitä olisi Alvar Aaltokin kadehtinut.  Puhumattakaan hänen vaimostaan.

Nyt menen pehkuihin rakentamaan tulevaisuuden kaupunkikuvia.  Olen täysin varma, ettei yksikään niistä toteudu.  Eli en edelleenkään usko enneuniin.