Kesä vielä menee hyväksyttävästi erakkona, kun perinteinen suomalainen ihminen vetäytyy piilopoirttiinsä.  Se lienee iskostunut geeneihimme viimeistään Ison vihan ajoilta, jolloin jokaisella kylällä oli väistöpaikka sen ison mäen takana sankan kuusikon katveessa, jolloin pontikkapannun savukin hajaantui näkymättömiin oksiston sekaan.  Sinne saattoi piiloutua kasakoilta muutamaksi viikoksi omine eväineen odottamaan valloittajien paluuta omiin datsoihinsa Uralin viereen.

Kännykkä, tämä nykyajan siunaus ja vitsaus, on murtanut vanhat tavat ja tottumukset. Kun ei siellä piilopirtissäkään enää pärjää ilman laajakaistoja ja lähimäellä nököttävää tukiasemaa ja muutenkin varustelutaso on useimmilla "mökeissään" huimempi, kuin osaan kuvitellakaan katsoessani tämän oman kotomme nurkanpieliä.

Nyt, syksyn tultua, tuntuu siltä, että erakon viitan ylleen ripustanut joutuu antamaan periksi ainakin vähäksi aikaa.  Sitten kun on joulusta selvinnyt, niin voi taas toukokuulle asti olla lähes omissa oloissaan ja karhun lailla könähdellä tutuissa lemuissaan.

Viime viikon kahdesta kyläreissusta onnistuin toisen vielä laistamaan valehdellen itselleni peruskunnon pettäneen.  Tavallaan se silmien myötä vähän reistasikin ja niihin kahteen seikkaan vedoten (kaksi silmää) saatoin suht. hyvällä omallatunnolla laistaa savusaunan ja satamabluesin.

Sitten tuli se kutsu Ezikoisen vanhimman synttäreille, joka on tietysti must!  Tänään sain sitten lauantaille toisen kutsun tädin mökille, jossa on aikoinaan vietetty ikimuistoisia päiviä ja iltoja uimisen, saunomisen, laulun ja viininkin merkeissä.  Nyt siellä on uuden saunan vihkiäiset, joten minkäänlaista tekosyytä olla menemättä sinne en saata unissanikaan keksiä.  Etenkin, kun käsittääkseni siellä vietetään suvun päänaisen syntymäpäivää, ihan perhepiirissä ja saunakalaasiksi naamioituina. 

Eli pariksi päiväksi on heittäydyttävä sosiaaliseksi eläimeksi ja juhlittava juhlijoiden seurassa.  Taatusti on hauskaa, joten sen jälkeen voi taas vetäytyä hyväksi aikaa melankoliseen olotilaan odotellen sitä ensimmäistä lumihiutaletta, jonka toivoakseni saan metsästettyä kielelleni.