Syksy oli tänään olevinaan niin kesää, niin kesää että...   Kissa makasi oikosenaan pihapöydällä ja kopristeli käpäliään onnellisena auringon lämmöstä ja isännän rapsutuksista.  Ja isäntä oli samasta lämmöstä torkahtamaisillaan, rapsutukset vaisuuntuivat ja lakkasivat - ja kissa nosti päätään katsoen sillä silmällä, että hoidapa nyt velvollisuutesi kissasi nöyränä palvelijana, vähän siitä kankusta ja leuan alta vastakarvaan.  Kärpäset pörräsivät unettavasti ja leppien kuivat lehdet rapistelivat maahan vertaistensa joukkoon.  Luometkin lopsahtelivat niin. että lätinä kävi.

Lähti kissa sitten siitä, kun turkki kuumeni melkein kuin keskikesällä.  Itsekin vääntäydyin sisähommiin, kun tuli eilen ostettua kaalisopan ainekset.  Tosin se liha unohtui, mutta onneksi pakkasessa oli jauhelihapaketti, jonka ikä alkoi olla jo niillä rajoilla.  Mutta en viitsinyt yhden asian takia kylälle, joten pannulle vain.

Kasttila veti varmaan viisi litraa, joten muikkupadan loputtua piti perään tehdä toinen ikuisuusruoka.  Yllättävän kauan meni kaikkien kasvisten ja mausteiden kanssa pelatessa.  Varsinkin, kun selkä reistaili ja piti kumarrella ja kurotella ja itselleen ärähdellä.

Lopulta soppa muhi levyllä kolmosella jotta kunnolla laittautuisi ja kaikki mausteet saisivat rauhassa luovuttaa panoksensa yhteiseen yritykseen.  Menin odotellessa ulkopenkille, johon kissakin taas ilmestyi ruokaa kerjäämään.  Haisteli tarkkaan käteni tarkastaen keittiöpuuhan jättämät tuoksut, vaikka olin oikein saippualla pessyt.  Ei löytänyt kuitenkaan muikun tuoksua, joten tyytyi normisapuskaan, söi, joi vettä ja painui pusikon kätköihin.

Tuli muuten mahottoman hyvää siitä sopasti.  Söin ensin kolme lautasellista ja hetken mietittyäni vielä neljännen.  Ei siltikään maha siitä huonoa tykännyt.  Vaimokin taisi santsata pari kertaa, tosin vajaita lautasellisia, mutta kumminkin.

Huomenna uusitaan koko syömistouhu, sillä keittoa riittää.  Tosin tällä menolla ei edes ensi viikkoon.  Olemme me semmoisia kaalipäitä!