Pitkin päivää olen rekvisiitannut itseni sarvilla ja sädekehällä.  Sädetikkuja en löytänyt.  Niitä olisi ollut kiva ripustaa sädekehään antamaan räiskyvää lisävoimaa.  Pelkkä sädekehä kun on aika pliisu tehoste, eivätkä sarventyngät ole nekään erityisen vakuuttavia. 

Ei ollut kaupassa käynnin liikeradatkaan  uskottavia, vaan veivät loputkin voimat niin, että kaalikeiton lämmityksen jälkeen sammuin sohvan kulmalle yli tunniksi.  Siitä herätessäni ei sattunut mihinkään kohtaan, joten nautin hetkestä pitkittäen sitä toisen tunnin.  Lopulta oli pakkorakko.

Pujottelukunto oli sentään oiva:  Kalle Palanderkin olisi kateellinen.  Surffailin läpi kymmenet kanavat, enkä päässyt kiinni yhteenkään.  Hetken vilahti Picasson dokumenttifilmi, jonka nauhoitin kauan sitten sillä vanhalla tv-tekniikalla.  Katson sen uudelleen sitten joskus vanhana, koska vanhat nauhat ja yhtä vanhat tekniikat ovat yhä odottamassa sitä aikaa, kun kaikki uusi ihmetekniikka kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Sitten istun kellarini loukossa ja katson silmät kiiluen ikiaikaisia surrur- nauhoituksiani alkaen Kwaijoen sillasta Rautaristiin, surkeiden kesäteatterinäytelmänauhoitusten  ja Japanidokumenttien kautta siihen nerokkaaseen dokumenttiin, jossa Pablo Picasso näyttää kuin ohimennen oman ylittämättömän nerokkuutensa.

Pyyhkikää kumminkin pölyt ruumiini päältä ja sinetöikää loukkoni luukku.