Pimmeetä nimittäin.  Aamulla odotin päivää kuin kuuta nousevaa - tai edes pientä pilkahdusta auringon suunnasta.  Kun ei viitsisi millään nousta melkein pimeässä, kun ei kerran ole pakko.

Lopulta oli pakko kaivautua liikkeelle, mutta ainoastaan ns. luonnollisten syiden takia ja muitakin mielitekoja orasteli otsalohkon takana, mm. kahvin ja aamupalan valmistus.  Eikä koittavan päivän kirkkaus päätä huimannut, kuten joskus kesäaamuina, kun nousi raottamaan säleverhoja.  Kuin veitsi mun silmiini viilsi, muttei nyt.  Sininen ajopelini siellä kyhjötti kauttaaltaan kuolleiden lehtien peitossa.  Melkein paljaat oksat roikkuivat sadevesien painosta esimerkkinä päivän teemasta, joten pää painuksissa minäkin siirryin päivän harvoihin askareihin.

Iltapäivällä olin sen verran reipastunut, että rupesin ruoan laitolle.  Niinpä lorautin paistinpannulle tilkan öljyä ja jauhelihan lämpimään sekä sipuleita pilkkomaan.  Piti löytyä vielä kahdenlaista sipuliakin, mutta kun ei löytynytkään. Ei sitten niin mistään.  Ei siinä muuta, kuin kauppaan hakemaan.

Parkkipaikan laidassa myi kalakauppias tuotteitaan.  Kuumista, savustetuista kaloista lähti aika herkullinen tuoksu, joten ruokasuunnitelmat muuttuivat siinä samassa.  Ostin kokonaisen kuumasavulohen, reilun puoli kiloa savumuikkuja ja vielä tyhjiöpakatun graavisuolatun lohisiivun.  Meni vähän kyllä överiksi, mutta nälkäisenä yleensä noin käy.

Muistin kyllä ostaa ne sipulitkin.  Jäin vielä suustani kiinni entisen työkaverin kanssa, kellokin tuli sopivasti kolme ja kauppa täyttyi viereisen koulun karkin ostajista aiheuttaen pitkät ja kiemuraiset jonot.

Laitoin kotona jo ennen kassien purkamista uunin päälle ranskalaisia varten, joten siinä meni vielä kolme varttia lisää, ennen kuin pääsimme ruoka-aseitamme käyttämään..  Oli se vieläkin lämmintä, se lohi.  Tosin sitruuna unohtui.

Että tänään paljon kärsitty pimeetä ja nälkää.  Mutta ei se mitään, ruokaa riittää nyt moneksi päiväksi - ja yöksikin, jos sikseen tulee.

Sentään jotain lohtua tähän pimeyteen (suklaatakin).