Tätä menoa alan esitellä liikenneblogitoimittajaksi, kun jo toisen kerran peräkkäin kerron autoilusta.  Tai, mitä autoilua semmoinen muutaman kilometrin ajelu on.  Kaveritkin hörähtelevät väheksyvästi kysyttyään ajamaani kilometrimäärää kesäkuun alusta.  Minusta yli seitsemänsataa on aika paljon.  Yrittäköön naureskelijat kävellä saman määrän, niin jopa heräisi arvostus.  Varsinkin, kun siihen määrään sisältyy paljon ylämäkiä.

No, joka tapauksessa KA säikäytti minut tänään pahemman kerran.  Läksin kaupan pihasta ajelemaan kotiin päin.  Mietin vielä kirpparilta ostamaani ämpärillistä suppilovahveroita, että miten ne oikein laittaisin ja minkä kanssa, kun äkkiä autossa alkoi kuulua helvetinmoinen piippaus niin, että melkein korvat reikiintyivät.  Kojelaudassakin vilkkui punainen hätävalo.  Ensimmäiseksi mieleen välähti, että öljynpaine on hävinnyt ja moottori on leikkaamassa kiinni.  Ohjasin heti sivuun ja sammutin samalla moottorin, ettei kampiakseli sinkoa itseään taivaan tuuliin.

Hetken hiljaa mietin, että mitäpä sitten nyt.  Uskaltaisinko yrittää uutta käynnistystä vai tilaanko heti hinauksen.  Välähti jopa jonkinmoinen sabotaasin mahdollisuus ja sata muuta vinkelointia ja koiruutta.

Sitten tajusin, etten ollut kiinnittänyt turvavyötä.  Kirkkaassa auringonvalossa en ollut huomannut kojelaudassa palavaa turvavyö-irti valoa ja kun ajoin vähän matka, niin päälle kytkeytyi reippaan puoleinen äänimerkki, joka jättää raavassialtakin pari sykettä väliin.

Kytken aina turvavyön, vaikka ajaisin vain sata metriä kahtakymppiä.  Paitsi tämän kerran sienihuumassani.  Suppilovahverot voivat vaarantaa turvallisuuteni, huomaan.

Vaikka en edes käynyt metsässä, eikä niska ollut täynnä hirvikärpäsiä.

Eikä siinä hälytyskohdassakaan ollut metsää, vaan jalkakäytävä ja sen takana jyrkkä rinne jokeen.