Juutuin eilen tuohon satuäitiaiheeseen, kun piti kirjoittaa satutädeistä.  Joista kuitenkin tietoni ovat kovin suppeat.  Silti muutama rivi.

Anni Swan tulee lapsuudesta mieleen.  Hänhän kirjoitti satujakin, joista en muista yhtäkään (varmaan olivat liian lempeitä).  Mutta ainakin Ollin oppivuodet ja Tottisalmen perillisen luin itse, siis jo vähän isompana.  Luin, vaikka tunsinkin syvää epäluuloa naiskirjailijoita kohtaan.  Ajatella, joku kaveri olisi voinut käräyttää minut tyttökirjan lukemisesta.  Siinä olisi kunnon jalkapalloilijan status romahtanut hetkessä.

Anni Swaninkin otin mukaan vain siksi, että hän on ainoa satutäti, jonka muistan 50-luvulta.  Radion puoleltakaan en muista yhtään, ehkäpä kommentoijilla on parempaa tietoa.

Pakko on mennä aina 60-luvulle ja television alkuaikoihin, jolloin Teija Sopanen alkoi kertoa kuulutussatujaan.  Siitäpä löytyikin yhteinen harrastus Esikoisen kanssa.  Aina, kun Teija avasi kauniit ja ruusunpunaisiksi mieltämäni pusuhuulet mustavalkoiselta ruudulta  kuuluttaakseen seuraavan ohjelman, minä kohensin ryhtiäni ja terästin katsettani nähdäkseni vasta hankitusta vastaanottimesta paremmin.  Poika taas pomppasi pinnasängyssään roikkumaan sen reunalle, potki jaloillaan, osoitteli Teijaa sormillaan ja selitti jotain kontinkielellään.  Teijan kuulutukset olivat meille molemmille kaunista satua.  Onneksi nuori ja kaunis vaimoni ja poikani äiti ei ollut mustasukkaista sorttia.  ( By the way, Teijan täti oli vuoden verran äidinkielen opettajani.  Hän oli arvokkaasti rypistynyt vanhempi nainen ja niin lempeä, ettei saanut minkäänmoista kuria ainakaan meidän luokassamme.)

Esikoisen ja minun toinen tv-ihastus (tai ainakin minun) oli Arja-täti.  Tosiasiassa olin usein perheessä ainoa, joka varautui katsomaan Arja -tädin leikkimistä lasten kanssa.  Voi sitä miehistä hyrinää, jonka aisti  selvästi tuhansista kodeista.  Ei siitä kauan ole, kun nykyteeveehen oli tehty tuore haastattelu Arjasta.  Oli edelleenkin tyylikäs ja fiksu ja kaikkea.

Mielelläni katselin myös Kylli-tädin luontevaa jutustelua ja siveltimen käyttöä ohjelmissaan.  Ehkä moinen tyyli ei vetoaisi nykylapsiin, kun siitä puuttui särmä ja väkivalta eikä oikealla karismalla ole kaupallista arvoa, niin silti.  Ja sen verran Kylli Koskella ja minulla oli yhteistä, että hän kävi samalla kampaajalla, jolla minäkin haiveneni leikkautin varmaan yli kaksi vuosikymmentä.

Siinä lienee oma satutätiarsenaalini.  Aika vähäinen, vai?  Ottakaa kumminkin huomioon, että jos ja kun minulle luettiin satuja, niin en silloin kysellyt kirjoittajien nimiä.  Ja myöhemmin itse lukemani jutut eivät enää olleet satuja vaan tosi miesten kirjoittamia seikkailujuttuja.

Heitä voisikin jossain vaiheessa inventoida - sieltä historian hämäristä, Aatamin pojanpojista tai ainakin melkein.