sanoi Esikoinen pienenä, kun ei osannut ässää vielä sanoa eikä Aku Ankasta tullut näköistä, vaikka kuinka väkersi.  Sitten myöhemmin kyllä tuli, melkeinpä parempi kuin alkuperäisestä.  No, taisi Carl Barks olla vähän taitavampi.

Tuo edellinen oli johdantoa siihen, ettei tänäkään iltana tuu mittään mittään.  Parempi olisi mennä piiloon peiton alla.  Mutta kun Kulkuri meni vielä "käväisemään", kuten se minulle naukui, mutta on ollut siellä sateen seassa kohta tunnin - ihan kiusallaan.

Ilman rajapintoja aamu muuttui päiväksi, päiväunet muodostivat kohmeisen rajapyykin matkalla iltaan, eikä mieltä ylentänyt yhtään pimeys, joka tuntui olevan ihan sitä samaa, mitä oli silmissä leijannut aamullakin.

Ei edes kylällä käynti tehnyt merkintäänsä yksitoikkoisuuden janaan, kun ei tarvinnut / jaksanut sinne ajaa.  Hernekeiton valmistelin ilman luovuuden paloa ja rutiininomaiselta se maistuikin.  Vaimo sentään santsasi toisenkin lautasellisen, joka lievästi ilahdutti tekijää.

Teevee-illan päätteeksi katselin ammattinyrkkeilyä.  Täysin typerää, julmaa ja idioottimaisen "jaloa" kamppailu-urheilua, kuten alan selostajalegenda muisti aina lähetyksen alussa mainita (Ilmo Lounasheimo).  Kädet nyrkissä ja silmät kiiluen seuraan silti jokaista lähetystä.  Annan alhaisimmille vaistoilleni täyden vallan, sillä olenhan oikeasti nopeakinttuinen pakenija.  Tai nykyisin pelkkä pakenija.

Saa kai sitä kuitenkin kuvitella olevansa - vaikka Muhammad Ali, joka tanssi kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen.  Vaikka nykyisin onkin aivovammainen.  Itse en myönnä semmoista olevani: puhdasta huonomuistisuutta vain.

Jaa, pitääpä sitä kissaa kurkistaa.

Eikä näkynyt vieläkään.  Räystäät vain pimeydessä vettä roiskivat.

No, eipä pakkanen viiksikarvoja taita!