Päivät se ilmeisesti lepää verhojen poimuissa.  Mutta yöllä, muiden valojen sammuttua se kurvaa tuorein voimin ja uljaasti kaarrellen esiin ja aurinkolasit päässään tunkeutuu oitis tutkimaan vieressäni loistavaa kuupallista valolähdettä.

Tietysti häiriinnyn moisesta röyhkeydestä.  Onhan jalkalamppu kaksine valopisteineen omilla rahoillani ostettu näyttämään kirjoittimen nappuloita eikä tarkoitettu jonkun sotahullun kärpäsen moottorien lämmittelypaikaksi.

Usein kesällä, kun samalla asialla oli useampikin surisija, niin pärjäsin mainiosti vaimon perimällä kärpäslätkällä, jolla opin listimään niitä raadoksi ikkunaa vasten.  Ne tahrat näkyvät ikkunassa yhä.  Onneksi eivät ansioluettelossani.

Mutta tuo kesän viimeinen jäänne, iso ja musta otus, kestää kaiketi myös kemiallisen sodankäynnin.  Olen sen perään useamman kerran suihkinut raidia, mutta aina se onnistuu pakenemaan taitavasti mutkitellen verhojen suojaan tai nurkkien varjoihin.

Oikeastaan olen oppinut nauttimaan taistelustamme.  Olen samastunut sodan ajan brittiläiseen hävittäjälentäjään, joka jahtaa Spitfirellaan natsipahista Messerscmidt-koneessaan kanaalin yllä lasketellen aika-ajoin Raid-konekiväärillään sarjoja vihollisensa perään.  (Juuri äsken se kaarsi silmää vilkutellen nenäni editse, enkä kerennyt tarttua aseeseeni, josta alkaa ponnekaasu olemaan vähissä, joten paluu tukikohtaan on pelkkää onnenkauppaa.)

Onnistuin sentään laukomaan sen perään muutamat juovasuihkut.  Tosin joudun itsekin hengittämään samoja myrkkyhöyryjä.  Mutta kyseessä on joko se Musta Kyy, tai sitten minä, Armon Antaja.  Armoa ei tosin kumpikaan osapuoli anna eikä pyydä.

Näyttää pahasti siltä, että kuluvan yön ilmataistelu päättyy taas kerran ratkaisemattomaan.  Alan jopa tuntea tiettyä sympatiaa sitkeää vihollistani kohtaan.  Ehkä vielä kerran paiskaamme yläviitoset Guy Wawksin pubissa tai saksilaisessa bierstubissa, kuten vanhat veteraanit ainakin.

Mutta sitä ennen...