Se antoi olla minun kaikessa rauhassa koko sen ajan, kun hoipuin senkin mielestä sillä rajalla, että nousseeko tuo enää siitä sohvan montusta.  Ei tullut lähelle, ei varsinkaan viereen.  Kaiken kaikkiaan olin sille huonoa ilmaa!  Ulos halutessaan se jöpötti ensin aikansa nenä ulko-ovelle päin, siivosi itseään ja lopulta käänsi päätään vaimon suuntaan.  Jos se ei auttanut, niin naukaisi sellaisen pitkän ceen.

Eilen se sitten oivalsi, että isäntähän on palannut toimivaksi ja käsityskykyiseksi palvelijaksi.  Ensin se kokeili vain sellaisilla pienillä tehtävillä, kuten raksujen antaminen keittiön syöttöpaikalle tai se perusulosmeno.

Tänään se lisäsi vaikeusastetta.  Istuin tässä koneellani ja Kulkuri tuli viereeni lattialle makoilemaan, peseskeli itseään ja oli välillä nukkuvinaan.  Vaimo kertoi kumminkin keittiön suunnasta, että silmät olivat auki.  Siis teeskenneltyä rauhallisuutta.

Jatkoin hommiani, kunnes kissalta pettivät hermot ja se mouhahti pystyyn melkein rääkäisten, että tee mies, mitä sinun tehdä pitää!  Samalla se nousi raapimaan tuolini kuvetta (onneksi ei isännän vastaavaa).  Sen verran se odotti, että hain keittiöstä Katz-pussin, jonka kissa hyväksyi poskipuskulla.  Sitten mentiin peräkanaa, kissa edellä vilkuillen koko ajan taaksensa.  Yhteinen retki eteni pimeän pihapöydän ääreen (pihalamppu ei palanut, kun se oli palanut).

Tyhjensin koko pussin kissan kuppiin ja näytin fikkarilla, että se näki paremmin syödä.  Ilmeisesti viikon mittaan sille oli tullut ruokavajausta, koska se söi kaiken (normiannos puoli pussukkaa).  Etsipä vielä pöydälle tippuneet pari, kolme murustakin.  Sitten se painui tyytyväisenä yön pimeyteen.  Onneksi oli pimeää, eikä kukaan naapuri nähnyt.

Tuli se sitten aika pian sisälle, söi melkoisen kasan raksuja ja joi hyla-maitoa.  Tuli sitten tähän tuoliini nokosille, kunnes nostin sen viereiseen nahkatuoliin, joka on sen vakitalvipeti.  Pian se siirtyi lattialla ja edellinen näytelmä toistui.  Vaimo tuli siihen tarjoutumaan kissan saattokaveriksi, mutta eipä hän kelvannut.  Kissa istui tiukasti takapuolillaan minua tuijottaen.

Eipä sitten muuta kuin ulos fikkarin kanssa.  Taas meni puoli pussia herkkua ja vettä päälle!  Mahdoton syöppö.  Saihan se normaalin ruoan viime viikollakin.  Mutta ilmeiseti ruoka maistuu vasta silloin, kun on asiansa osaava, nöyrä palvelija.

Semmoinen, kuin Joseph Loseyn elokuvassa "Palvelija".  Siinä palvelija valtasi viekkaudella ja oveluudella vallan koko talossa.

Tosin en tajua, että missä vaiheessa meillä ollaan.  Olenko vai enkö ole?  Ja mikä?

Kas, siinäpä kysymys!

Luulen, että Williamilla oli kissa.