Eilisiltana tilanne näyttäytyi valoisana, vaikka lumen sulaminen mustuttikin maiseman entiselleen. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä olihan hallussani korkkaamaton, hyvälaatuinen konjakkipullo. En vain ollut varma, avaanko sen heti vaiko viidestoista päivä.
Sitten muistin maininneeni pari päivää aikaisemmin vanhasta jemmapullosta kirjahyllyssä takanani. Olin jopa kurkistanutkin sinne, mutta vallitsevan selkävaivan takia tarkistus oli ollut kovin ylimalkainen. Kyseinen kirjahylly on 50-luvun mallia, tummaksi petsattu, kaksitasoinen, liukulaseilla varustettu, pohjallaan lattiatasolla lepäävä.
Selkäni oli nyt sen verran nöyrtynyt, että yletin kurkkimaan sinne alahyllyn peräkulmaankin. Siellähän se lepäsi: sellainen kuution muotoinen neliskanttinen pullo, jonka kiilamainen suljin oli myös lasia. Lasien välissä oli kuitenkin muovinen eriste antamassa aromaattista suojaa pullon hengelle.
Pullon pohjalla oli pari senttiä aitoa ainetta jäljellä. Tokihan se piti nauttia ennen uuden pullon korkkausta. Vanhojen pullojen pohjien hylkääminen voisi aiheuttaa monta sukupolvea koskevan kirouksen suoraan alenevassa polvessa (Napoleon-kompleksin ohessa), joten pullo oli pakko saada auki. Pallukkamaisesta sulkimesta sai kunnon otteen ja se pyörikin, mutta pyöri kuitenkin kuin puolukka märässä hetteikössä.
Monen kuukauden avaamattomuus oli liimannut muovieristeen lasiin kiinni, joten seuraava vaihe oli nitkutusmetodi. Se tekniikka vaikuttikin lupaavalta, kunnes laitoin lukulasit päähäni ja totesin, ettei muovisuoja edelleenkään liikkunut suuntaan eikä toiseenkaan, vai lasikorkki liikkui naristen tyhjänpäiväisesti.
Tietokonepöydälleni on kertynyt kaikenlaista roinaa, osa jopa hyödyllistä. Nahkatuppinen (siis aito kotimainen) puukko oli siinä kuin tarjolla (kaikkeen pitää yön pimeydessä varautua). Vedin välkehtiväteräisen aseen huotrasta kuin muskettisotureiden Aramis, työnsin terän tylsemmän reunan pullon lasireunan ja muovin väliseen rakoon ja nitkutin ja nitkutin. Ruskea neste hölskyi kutsuvasti kuutiomaisen pullon pohjalla, yö raksutti minuuttejaan. Kohta olisi liian myöhäistä nauttia mistään muusta kuin unesta. Mutta olin päättänyt tehdä tilini selviksi vanhan konjakin kanssa. Vasta sitten voisin keskittyä uusiin juomasuunnitelmiin.
Peli oli raakaa ja armotonta, mutta viimein muovi antoi periksi eikä pisaraakaan arvokasta kullanväristä nestettä hukkaantunut. Yksikään humalikko ei olisi tehtävästä selvinnyt kuivin sylin, puhumattakaan puukon aiheuttamista viilloista. Pitääkin varoittaa, että älkää yrittäkö samaa yksin, alaikäisenä ja kännisenä kotona!
Löysin myös yömyssypikarini, joka oni itse asiassa sormustinta suurempi ja hyvin paksupohjainen ja niin muodoin lähes kaatumaton kapeudestaan huolimatta.
Pikari täyttyi (puolilleen) peräti neljästi, ennenkuin saatoin huuhdella komean, mutta tyhjän pullon odottamaan uuusiokäyttöä. Sen jälkeen tuntuikin siltä, että konjakkikiintiö tuli täytettyä tältä erää.
Aamutuimaan heräsin kuuntelemaan rapulan oireita. Eihän niitä tietenkään tullut, varsinkin muistaessani kokonaisen pullon odottavan parempia aikoja, joten sain jatkettua uniani vielä hyvän matkaa.
- - - - - - - - -
Siltä tuntuu vielä tänäkin yönä. Uuden korkkaaminen saa jäädä toistaiseksi. Juhlin isänpäivää parilla oluella, jonka voimalla kirjoitin tämän postauksen. Kesken olisi varmaan jäänyt, jos olisin konjakin korkannut. Pääsinpähän eilen sentään makuun. Sillä makumuistilla pärjäänkin jonkin aikaa. Ehkä vuoden vaihteeseen tai ainakin joulukuun kuudenteen.
Kommentit