ihan silkkaa vettä.  On satanut kai sunnuntaista asti.  Siitähän Rautavaarakin lauloi, että sunnuntaina sataa aina.  Kyseinen laulu oli kärkitiloilla valittaessa Suomen surullisimpia lauluja.  Kisan voitti Peltoniemen hentriikan surumarssi, jota myös Tapsa lauloi.

Lauloi se kulkija myös iloisia ralleja, mutta en juurikaan pitänyt niistä.  Rautavaara oli jo perusteiltaan semmoinen kitkerän katkera rallimies, jolle iloisuus oli pelkkää teeskentelyä - humalatilassakin.  Siksi kai hänestä tykkäsivät suomalaiset miehetkin, vaikka se olikin iso ja komea ja armoton naistenmies - ainakin juttujen mukaan.  Mutta semmoinen leima kulkureihin ja kiertäjiin väkisinkin iskostuu, piti sitten paikkansa tai ei.  Mutta vaikea kuvitella, ettei sillä ulkomuodolla ja laululahjoilla olisi yhtään kiusausta eteen tullut ilman lankeemusta.  Ja niinhän se oli Liisalleen vakuuttanut, ettei tätä ikinä jätä.  Siis perususkollinen ja rehellinen mies oli hän.

Kaikkein vaikuttavin Peltoniemen Hintriikan esitys oli kuitenkin Konsta Jylhän viulullaan soittama.  Se löytyy varmaan jostain YLE:n arkistoista.  Muistan vieläkin Jylhän karut, työn uurtamat kasvot lähikuvana ja surun merkitseminä kertomassa suomalaisen ihmisen syvimpiä tunteita viulunsa tulkitsemana.

Niin se vaan on, että suomalainen nauttii eniten laulaessaan surullisia mollilauluja.  Siihen ei tarvita edes laskuhumalaa.  Se on joko siperialaista melankoliaa tai pohojolaasta uhoa, jota itsekin huvikseni laulelen, kuten kaveritkin.