Eilinen päivä meni talviunilla karhunpesässäni (sohvan nurkassa horroksessa).  Jaksoin vielä siirtyä yöunillekin ja on todettava, että lahjakkaana nukkujana yökin meni nukkuessa.  Edes kissa ei aamuyöstä herättänyt.  Aamullakin vielä varmistin, että en vaan liian aikaisin tai äkkinäisesti lähde ulos sutimaan.

Keitin kahvin ja valmistin aamupalat, puin lämmintä päälle ja kävin hakemassa lehden päästäen samalla kissan aamutoimiinsa ulos.  Linnuillekin annoin pähkinärouhetta.  Olivat tintitkin pärjänneet ilman.

Päätinkin lähteä hyvissä ajoin kauppaan, kun puuttui jo yhtä jos toista jääkaapista.  Leipävalikoimakin alkoi olla putteellinen.  Lisäksi vuorokausien mittainen karhunpesäleikki kävi  jo hermonkin päälle: alkoi olla kovin muriseva ja puhiseva olo.

Eteisessä olin ottamassa kenkiä jalasta, kun se iski:  iskias pudotti melkein polvilleen.  Ristiselässä salamoi ja päässä jyrisi. Hetken roikuin naulakosta vasemman käteni varassa, sitten onnistuin manaamalla hiissaamaan itseni käkkärämännyn muodosta inhimillisempään asentoon.

Sohvan nurkassa, kun sai hivutusten jälkeen oikean kulman asennolleen, tuntui ihan hyvältä.  Mutta oli turha edes yrittääkään kiivetä auton penkille ja ihmisten ilmoille. 

Oli pakko peruuttaa kaikki lähiajan suunnitelmat.  Jos vielä huomenna selkä vihottelee, niin käännyn punaisen ristin puleen, jotta edes sieltä pudotettaisiin huoltolentojen yhteydessä meillekin muutama maissisäkki ja pari lypsävää lehmää.

Tilani on vakava, mutta vakaa, kuten ihailemani asiantuntijasanonta kuuluu.  Sehän tarkoittaa sitä, että henkikulta säilyy, mutta muuten voi olla vaikka neljä raajaa hukassa ja aivot kanttuvei.  Hermojen suhteen tilani on hyvin epävakaa, mutta pakko on itsensä hillitä, sillä muuten vihloo selässä... aargh!