kun ei osaa mennä nukkumaan, jos ei kirjoita tänne edes paria riviä.  Vaikkei ole minkäänmoista sanottavaa.  Onneksi en ole pappi, joka yrittää kirjoittaa sunnuntaista saarnaansa, jossa tulikiven katku ja armo vuorottelevat sopivassa suhteessa niin, että aamu-uninen kirkkokansa pysyy paksuissa pompissaan kapeilla penkeillä nukahtamatta ja tipahtamatta.

Pappani eli isän isäni tosiaan toivoi pojanpojasta pappia.  Se oli hänelle korkein ja arvostettavin virka, johon voisi ylettyä, vaikka pappa ei ollut itse vähääkään jumalinen mies.  Liekö käynyt edes jouluna kirkossa. 

Saattoi nimismies mennä vielä papinkin ylitse hänen listassaan.  Mutta sen verran realisti oli pappani, ettei kuvitellutkaan minun sellaiseen yltävän.  Oikeassa oli:  ei tullut jälkeläisestä tuomaria eikä saarnamiestä, taskukellon sentään sain yo-lahjaksi.

Kolmantena jonossa olisi ollut upseerin toimi, ehkä häntä hyvinkin ylpistyttävä ammatti olisi ollut.  Taisi olla melkoinen yllätys hänelle, kun minut vänrikkinä kotiutettiin.  Ihan piruuttani ne kurssit kävin, katsoakseni mitä tuollainen koulutus sisällään pitää.  Aika asiallista se loppujen lopuksi oli, vaikkei tullutkaan mieleen yrittää vakinaiseksi.  Enkä niillä papereilla olisi päässytkään.

Mutta YK- joukkoihin kelpasin hyvin ja omasta mielestäni pärjäsinkin hyvin.  Kun pääasiallinen tehtävä oli pärjätä osapuolten kanssa ja hoitaa samalla suhteet omiin alaisiiin.  Muutaman esimiehen kanssa oli pieniä hankaluuksia, kuten myöhemminkin elämässä.

Se paukapäisyys on taas sukuvika.  Että ei tahdo pärjätä niiden kanssa, joiden kanssa pitäisi menestyä, jotta tilipussisi pullea olisi.

Tulipa kirjoitettua ne muutamat rivit, jotta voin painua pehkuihin ja nähdä ehkä parit painajaiset töistä ja harrastuksista, jolloin kaikki menee pieleen.

Onneksi todellisuus oli unia mukavampi.