Tein taas kerran eilisillan suussa lumityöt, kun satuin olemaan harvinaisen reippaalla tuulella ja muutenkin keli oli muuttumassa nuoskaiseksi.  Oli siis hyvä kolata lumet kevyinä. 

Kissa jäi kinkkua sulattelemaan sisälle, lähti vasta myöhemmin iltaretkelleen.  Pari tuntia se nautiskelikin leppeästä ilmasta.  Tulikin juuri ovelle, kun kurkistin ulos.  Se käveli hieman oudosti:  kaikki neljä jalkaa levällään, tiedättehän, ikään kuin huonot housuissa.  Mutta eihän Kulkuri pidä housuja edes kovalla pakkasella, kovan puoleinen jätkä kaiken kaikkiaan.  Mutta jalat harallaan se sisään asteli. 

Kokeilin kädellä mahan alta.  Se oli täynnä lumikokkareita, jotka olivat tarttuneet kissan tuuheaan mahaturkkiin.  Isoimmat paakut sain irrotettua, pienempiä yritin pyyhkeen avulla irrotella ja sulatella, mutta hidasta se oli.  Kissa oli aika ymmällään itsekin, semmoista lumimäärää se ei kyennyt nuolemaan eikä rapsuttamaan, joten se tyytyi makaamaan mahallaan ilme aika vaivaantuneena.  Pari tuntia siinä meni, ennen kuin se alkoi tuntea itsensä normaaliksi kissaksi.

Tajusin vasta myöhemmin, että lämpimällä suihkulla asia olisi hoitunut paljon nopeammin, vaikkakin olisi vaatinut isännältä reippaita otteita.  Tosin olen sen saman katin puhdistanut kerran jäteöljystäkin.  Se olikin yhden yön kestänyt operaatio, joka vaati muutaman lasin viiniä kyytipojaksi.  Kissa oli jo silloin raitis.  Nyt selvittiin ihan omenalimsan turvin.  Kissa joi vettä.

                                                                ************

Tänä aamuna, noustessani täysissä sielun ja ruumiin voimissa sängystä (niin luulin), oli vaimo juuri tulossa postilaatikolta lehti kädessään.  Kävin vessassa, laitoin kahvin ja aamupalaa aikoen sitten levittää Keskisuomalaisen olohuoneen pöydälle.  Ensin piti raivata tavan mukaan edellisenä päivänä kertynyt roina sivuun.  Mutta keskiviikon lehteä ei löytynytkään:  pinossa oli kyllä tiistainen ja edellisen päiväinen, mutta ei uutta.  Etsin kaikki paikat, ei hajuakaan tuoreesta painomusteesta.  Lopulta kävin jopa postilaatikolla, sillä kuvittelin jo nähneeni vaimon kädessä aavelehden, mutta tyhjä oli laatikko.  Eikä vaimo osannut kertoa, mihin oli lehden laittanut, kissakin oli hiljaa.

Tuijotin ymmälläni tiistaista lehteä siinä pöydän reunalla - ja pikku hiljaa jossain pääkopan sisällä, siellä syvällä - välähti kipinä:  mutta nythän  ON  tiistai!

Mikähän viikonpäivä se huomenna aukeaa.