Se on armoton tosiasia - joulunakin.  Ei kinkku puussa kasva, ei karjalanopaisti maassa muhi.  Kinkkua on jo muutamat siivut naatiskeltukin, paistin laitoin äsken uuniin.  Samalla draivilla suolasin norjankielistä lohifilettäkin.  Tarttui kaupasta mukaan, kun oli niin iloisen oloinen siivu.

Kannattaa taukoakin pitää ja päätään käyttää.  Sohvalla mietiskellessä tajusin, että paistista olivat mausteppippurit ja laakerin lehdet unohtuneet.  Asia oli helppo korjata, sillä hyllystä löytyi tarvittavat ainekset.

Kaupassa oli jo lievää joulupaniikin tuntua.  Ei tosin itselläni, eikä eräällä ulkonäöltä tuntemallani tohtorisnaisella.  Viittasin häntä edelleni kassajonossa, kun itselläni oli sen sata tavaraa ja hänellä vain muutama.  Tosin hän sanoi, ettei tässä mitään kiirettä ole, johon minä, että kelläpä näin joulun alla kiire olisikaan.

Tuo paikallinen kauppa on siitä mukava maalaisliike, että siellä vallitsee vielä jäänteitä vanhasta maalaisesta kiireettömyydestä.  Ainoastaan juhannuksena tunnelma rikkoontuu, kun kaikki mökkiläiset ryntäävät maalle hoppuilemaan vähien lomiensa stressaamina.

Mutta ei näin jouluna.  Eikä onneksi tänä joulun alustana tarvinnut kaupungin hehtaarihelvettiin mennä.  Jossain välissä mielessä vilahti, että voisi alkossa...  Mutta mitäpä siellä.  Isänpäiväkonjakkikin on pikku maistiaista paitsi täysi, josta riittää juotavaksi asti, jos siltä tuntuu.  Ja loraus sinappiinkin.  Saatan silti olutta ostaa.  Voi muutaman purkin hyvin omantunnoin tyhjentää, kun olen ilman ollut reilusti yli kuukauden.  Miltä se maistuikaan?  Taisi olla pahan makuista.

Esikoisen porukan pitäisi käväistä kinkun maistiaisilla keskiviikkona, sikäli mikäli perheen lievä flunssatilanne sen sallii.  Kuopus tulee sitten aattona kuusen koristamaan ja oikean jouluaterian nauttimaan.  Pelottaa vain etukäteen nuo lumipyryillä täytetyt sääennusteet.

Kuusenhakumatkasta tulee ennätysmäinen.  Pannuhuoneesta kylmän varaston kautta ulko-ovelle ja sitten vaaroja uhmaten julma pistosaha valmiina vahvemmassa kädessä peräti kolmen metrin vaellus valkoisessa erämaassa ja siinä se vihdoin on: heti talon nurkalla.  On päässyt puolisalaa kasvamaan sopimattomaan paikkaan.  On nyt reilun metrin mittainen söpöläinen.  Pyydän puulta anteeksi ja sitten sahaan.

Minulla on kehittynyt alkuasukasmainen suhde tonttini puihin.  Pyydän niiltä alvariinsa anteeksi, jos joudun niihin puuttumaan.

Onneksi meillä ei ole eläviä sikoja.  Jäisi makulihat syömättä.  Varmaan järsisin kuusen kantoja.

Siivotakin pitäisi, asinakin vähäsen.  Ja imelälaatikko aatoksi tehdä.

Mitähän vielä?  Sitä voi muistella sitten joulun jälkeen.