En tietenkään lähtenyt merta taas ylittämään.  Ensin piti saada Amerikan puolen asiat järjestykseen.  Työlupa oli ja sen myötä perustin pienen optikkoliikkeen.  Floridan eläkeläiset tarvitsivat aurinkolaseja vahvuuksin joka vuosi, joten töitä riitti sen verran sopivasti, että toimeen tulimme.  Borsi meni kouluun ja taisi hallita amerikanenglantinsa jo ekana päivänä paremmin kuin useimmat ikänsä siellä asuneet.

Olin tottunut pojan ihmejuttuihin enkä kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota. Enemmän haikailin kuuman kosteaa ilmastoa.  Vaikka rivitalon pätkässämme oli ilmastoinnit ja kaikki tarvittavat venkulat, niin kaipasin silti Suomen säätä.  Tuntui, että nenä oli jatkuvasti tukossa ja vilutti.

Melko pian - joskus viidennen nenäsumuttimen jälkeen - kaivoin pyöreän peiton komeron perältä ja kääriydyin siihen aina, kun olin vapaalla eläkeläisten silmiin tuijottelusta.  Joskus nukahdin oranssin banaanini sisään koko yöksikin, eikä Borsikaan raaskinut herättää.  (Kun käänsin peiton reunat ylleni, niin näytin isolta banaanilta.)  Sanoi vain minun näyttäneen niin autuaan suomalaiselta korveneläjältä.  Mitähän sekin korveneläjistä tiesi!  Tai ehkäpä, se tuntui tietävän joskus vähän liikaakin.  Kuten vakoiluromaaneissa usein mainitaan.  Eikä sitten kauan enää tiedäkään.

Siinä lasitetulla kuistilla aloin nähdä unia:  yksitoikkoinen ikävä elämäni tuntui stimuloivan aivoni sellaiseen yötoimintaan, ettei siinä ollut mitään määrää.  Borsi oli niistä kovin kiinnostunut, josta olin aika ihmeissäni.  Kokemusteni mukaan unien kertominen toiselle tuhoaa tehokkaasti mitä parhaimmankin ystävyyden.  Mutta ei näköjään meidän isä - poika suhdettamme.  Päin vastoin:  keskustelimme niihin aikoihin paljonkin.  Tai ainakin minä keskustelin - ja Borsi kuunteli tarkoin.

Borsi kehotti minua kirjoittamaan värikkäät uneni ylös.  Mutta eivät siinä auttaneet edes värikynät, niistä tuli kuin valtion virkamiehen raportti maatalousnäyttelystä tai kiireisen kotiäidin kauppalapusta:  harmaita ja ikäviä.

Saatoin kyllä puhua niistä melkein kuin olisin kommentoinut parhaillaan ruudulla menevää filmiä, mutta aivoni menivät heti kynään tarttuessani lukkoon.  Asia jäi siihen - vähäksi aikaa.

Kerran - Borsin ollessa koulussa - tulin kotiin kesken päivän ja vilkaisin Borsin huoneeseen, jonka kirjoituspöydällä oli päiväkirjan tapainen. Ei niin, ei olisi pitänyt lukea.  Mutta sellainen salaperäisillä ominaisuuksilla varustettu kaveri pitää yllä jatkuvaa uteliaisuutta itsensä suhteen, joten selasin päiväkirjan (siihen aikaan ei ollut vielä kotitietokoneita, lat.huom.) pikaisesti kurkkien koko ajan olkani ylitse kuin pahis vakooja.

Kaikki kirjoitukset koskivat näkemiäni unia.  Outoa, jopa hieman pelottavaa.  Miksi Borsi ei kirjoittanut omasta elämästään, koulupäivistään, kavereistaan, ihastuksistaan, kiusanhengistään, opettajista, isänsä komenteluista ja kaikesta häntä itseään koskevasta. 

Sitävastoin hän kirjasi kiusallisen säntillisesti isänsä näkemät unet.  Sehän oli suorastaan - sairasta.  Pitäisikö ottaa yhteyttä koulupsykologiin, tai johonkin alan asiantuntijaan, ufotutkijaan tai...

Tajusin äkkiä, etten voisi.  Luultavasti joutuisin itse pyöreään, pehmeään huoneeseen, enkä saisi mukaani edes oranssia, pyöreää peittoani öitteni ratoksi.

Tämä ongelman minun oli selvitettävä omisn avuin.

Taas kerran.

 

JATKUU...