Olin aika puhki, kalja hikoili pahanhajuisena iholle, kiipeäminen hengästytti, sydän jyskytti tuhatta ja sataa, pääkään ei pelannut.  Nousin ylös takapuoli märkänä kiven sammaleesta.  Luulin allamäkeen menon olevan helpompaa, mutta reidet olivat niin hapoilla, että olin useasti vähällä mennä nurin.  Mäkikin oli osin jyrkkä ja liukaskin sateen jäljiltä.

Pääsin jotenkuten hengissä rantahiekalle saakka.  Sää ei edelleenkään rantaleikkejä suosinut, mutta nyt tuntui pulikointi olevan ainoa keino saada takaisin inhimillinen olotila.  Niinpä riisuin kesäpuseron, leijonan kuvalla varustetun t-paidan sekä siniset farkut.  Pikkuhousut olivat jo valmiiksi märät takapuolesta, joten jätin ne säädyllisyyden nimissä päälle, vaikka ketään muita ei paikalla näkynytkään.

Oikeastaan olisi tuo toimenpide pitänyt hoitaa läheisessä uimakopissa, mutta olin aina inhonnut siellä vallitsevaa kylmän kosteaa ilmapiiriä hajuineen.  Eikä se muuksi muuttunut, vaikka ulkona olisi vallinnut kolmenkympin helle.  Lisäksi kopin puinen lattiaritilä oli jotenkin niljakkaan liukas; koko ajan sai varoa, ettei langennut.  Siellä olisi pitänyt pitää villasukat jalassa.

Niinpä laitoin vaatenyttyni lähelle vesirajaa  tasapainoilemaan parin nyrkin kokoiselle kivelle, ettei nyytti kastuisi ja hiekkaantuisi ja kahlasin veteen.  Eikä se pahalta tuntunutkaan.  Vesi oli ihmeen lämmintä, uskalsin jopa ottaa jonkinlaisen spurtintapaisen päästäkseni nopeammin sukeltamaan.  Sillä uimisessa oli parasta sukeltelu.  Vaikka ei näissä vesissä paljon nähnytkään, niin silti siellä veden alla saattoi hylkeen tavoin liikkua vapaasti ihan mihin suuntaan tahansa kevyesti ja ilmavasti.  Paitsi, että se ilma loppui turhan nopeasti ja piti suunnistaa pintaan.  Joskus saattoi tulla tosi kiire, kun oli huomaamattaan liukunut liian syvälle ja pinta ei ollutkaan siinä, eikä siinä, eikä vieläkään ja keuhkot piti jo tyhjentää kaikesta ilmasta ja teki mieli hengähtää, ihan vähän vaan.

Ja sitten viime hetken vauhdikas pyrskähdys pintaan lanteita myöten ja heti melkein karjahtava sisäänhengitys - ja riemu.  Onnistuinpa - taas kerran!  Ilmeisesti sama tunne kuin vuorikiipeilijällä, joka on päässyt hengissä huipulle.  Tosin monelta kiipeilijältä on mennyt henki sitten alas tullessa.  Joten itse harrastin vain näitä turvallisia extreme-lajeja.

Siitä sitten muistinkin syyn rannallaolooni ja lähdin kahlaamaan rantaan.  Hyvä olo pyrki jatkamaan, mutta järki pani vastaan:  hyvä olo oli pelkkää hämäystä näissä olosuhteissa.  Oikeastaan ensimmäisen kerran tuli mieleeni se ainoa oikea ratkaisu:  se kummallinen poika olisi pitänyt viedä suoraa päätä poliisiasemalle, selittää tosiasiat ja häipyä ja unohtaa koko episodi mitä pikimmin.  Minähän olin aina niin varovainen, en edes pysäköintisakkoa ollut ikinä saanut.  Niin surkea ja äärivarovainen olin aina ollut.   Niin. Ollut.  Voisin varmaan vedota tilapäiseen mielenvikaisuuteen, tai pysyvään, tarvittaessa.

Silloin sen huomasin:  punakeltainen vilahdus rantaan keräytyneen likaisenvalkean vaahdon seassa.  Ryntäsin kuin gaselli vedestä loikaten muoviveneen kimppuun.  Siinä se oli, ehjänä, sujuvan suippona, naarmuisena, mutta niin kauniina.  Kyllä poika nyt ilahtuisi mahdottomasti.  Pitäisin sitä ensin selän takana piilossa ja sitten...

-  Tältä rannalta ei sitten kuljeteta mitään  löytötavaraa omin luvin vastuun uhalla.  Säännöt lukee suomen kielellä tuolla kopin ilmoitustaululla.  Eikä herralla taida olla edes säälliset uimavarusteet.

Puristin muovilaivan nyrkkeihini, paljastin hampaani ja murisin uimavalvojalle uhkaavasti.  Tuo oli kyllä ensimmäinen kerta, yhdelle puudelille olin yrittänyt samaa, mutta se oli napannut minua nenästä eika meinannut laskea irti.  Mutta nyt uskalsin, sillä minulla ei ollut aikaa jäädä väittelemään.  Varsinkin kun uimavalvoja oli iso ja lihaksikas - ja lisäksi inhottavan ruskettunut.

Murisin lisää lisäten volyymiä kumartuen pantterin tavoin hyökkäysasentoon ja pyöritin lisäksi aitouden lisäämiseksii silmiäni niin, että silmäkuoppiin sattui.  Märkä hiekka ei juurikaan lennellyt, vaikka sitäkin yritin muutamalla takapotkulla.

Uimavalvoja taisi säikähtää tai ainakin yllättyi, koska pyllähti pyllylleen.  Minä pinkaisin juoksuun, nappasin vaatemyttyni ja olin jo kaukana, kun uimavahti huusi HEI, mutta eihän hänellä ollut poliisin pysäytysvaltuuksia eikä varsinkaan asetta -  eikä minun tuntomerkkejäni.  Muuta kuin että se oli tulta syöksevä, hullu rantalelun ryöstäjä, ilmeisesti Desmond Morrisin Alaston apina.

En edes  tuosta spurtista liiemmin hengästynyt tai väsynyt.  Uiminen tosiaan nostaa kunnon korkealle.  Samoin mielialani oli melkein riemukas, kun avasi kämppäni oven ja huhusin poikaa.

Tajusin heti, ettei siellä ollut ketään.  Sen vain tietää.  Kurkistin silti kaikki huoneet, nurkat, verhon taukset, patterien välit, mattojen aluset...  Ei mitään.

Poika oli kadonnut!