Aloin pikkuhiljaa olla vainoharhainen.  Eniten epäilin tällä hetkellä itseäni:  minä, tunnontarkka optikko, olin sekoittanut elämäni yhden löytölapsen takia, joka sekin käyttäytyi vähintään oudosti ja hetkittäin järjenvastaisesti.

Tai mistä minä tiesin; ehkä kaikki tuon ikäiset olivat tuollaisia, epärationaalisia kiusanhenkiä, jotka ajoivat vuorokaudessa järkevänkin aikuisen hulluuden partaalle.  Enhän minä oikeasti tiennyt, kun ei ollut kokemusta.  Sen vain tiesin, että aika moni isä ja äiti oli omien sanojensa mukaan selvinnyt monista kasvatusopillisista kriiseistä ilman terapiaa.

Jotenkin, kumminkin, pidin tuosta pojasta.  Ei hän paha ollut, tai kirottu, kuten monissa kauhufilmeissä.  Yhtäkään en ollut voinut katsoa loppuun asti, koska olettamukseni oli, että lapsi on syntyessään täynnä hyviä aikomuksia, jotka sitten lukuisat huonot ympäristötekijät syrjäyttävät pikku hiljaa.  Kunnes jäljelle jää potentiaalinen nuorisorikollinen ja tuleva pahis.

Näitä hölmöyksiä mietin samalla kun pelasin Kimbleä pojan kanssa.  Laskea hän ainakin osasi, arpakuutio kuplan sisällä kolisi ahkeraan, aurinko oli kiertänyt jo pihan puolelle, uni alkoi hiipiä silmänurkkiin.  Laitoin vielä iltateet, pesullekin piti mennä.  Annoin ylimääräisen hammasharjan pojalle. Ihan kätevästi pesutoimi kävi.  Ammeen olin tyhjentänyt puolilleen, mutta jättänyt laivalle tilaa seilata ulapallaan.  Pojankin mielestä se oli oikeassa ellementissään, jopa ohjasi alusta ammeen päätyyn, jonne oli asettanut saippuakotelon tyhjänä kellumaan.  Hämmästyin (kuinkahan mones kerta) pojan sanoessa:  kou amerika haapor! 

Kielillä puhuminen tästä enää puuttuikin, johan tässä sydänkin alkoi hakata rytmihäiriötä työkseen.  Pitää mennä äkkiä sänkyyn rauhoittumaan.  Pesin hätäisesti hampaat, roiskutin vähän vettä naamalle ja kainaloihin ja menin pojan perässä makuuhuoneeseen.

Omaperäinen veijari olikin levittänyt oranssin peiton vuoteelle levälleen ja oli jo nukkuma-asennossa, silmät kiinni kuin ainakin pitkästä päivästä väsynyt rasavilli.  Mutta huopahan oli märkä, tai vähintään kostea! Puristin peiton lievettä: mitä vielä, se oli aivan kuiva ja lämpimän pehmeä.

Niinpä asetuin pojan viereen, vedin huovan liepeet yllemme ja sammutin yövalon.  Oli ainakin lämmintä ja rauhallista.  Katulampun heijastamassa kapeassa kiilassa oranssi hehkui auringon lämpöä ja yö oli unia täynnä.

Yö oli unia täynnä ja muistin hyvin sen viimeisimmän herättyäni.  Poika nukkui edelleen kippurassa kuin pieni apina.  Nousin ja lähdin vessaan ja kahvinkeittoon, kuten joka aamu.  Naureskelin samalla unelleni, joka oli harvinaisen elävä ja hauska.  Kahvin tippuessa uudenaikaisessa keittimessäni päätinkin kirjoittaa unen pääkulun muistiin.  Ties, vaikka saisin siitä aikaan pienen novellin.  Suurin salaisuuteni tässä elämässä taisi olla se, että komeron perällä oli pahvilaatikollinen novellin viritelmiä ja surkeita romaanin alkuja, joista itsekin tiesin niiden olevan kirjallista roskaa.  En vain saanut hävitettyä niitä.  Ilmeisesti olisin samalla kadottanut osan identiteettiäni.  Mutta kenellekään en niitä näyttäisi, en ikinä.

Mutta uneni oli ollut niin poikkeuksellisen johdonmukainen, kiinnostava ja selkeä, että päätin dokumentoida sen heti.  Hain siis kiireesti pienestä kirjahyllystäni kierrelehtiön ja kuivamustekynän.

Aloin kirjoittaa...

Tai en sitten alkanutkaan.  Kynä kädessä, lehtiö keittiön pöydällä, käteni piirsi kömpelön valtamerilaivan kuvan.

Se oli uneni, sen riisuttu malli!