En ala tässä luettelemaan kaikkia niitä tekijöitä, jotka saivat minut tekemään sen, minkä tein.  Olin tietysti ajautunut hyvin hankalaan tilanteeseen, mutta en silti katunut mitään jälkeen päin.  Etukäteen kaikki se suunnittelu, vaiva ja lähes yli omat kykyni ylittävä nokkeluus ja järjestelmällisyys saattoi hermoni tuhon partaalle.  Mutta en voinut peruakaan.

Varmistuin joistakin tosiasioista, kuten siitä omituisuudesta, että kukaan ei todellakaan tiennyt pojan olemassaolosta.  Paitsi tietysti minä itse ja aika ajoin epäilin itseänikin.  Kukaan ei myöskään lasta kaivannut, hän oli kuin taivaalta tupsahtanut.  En uskonut ufoihin, mutta tämä oli sangen lähellä jonkinlaista todistetta ulkoavaruuden olentojen vierailusta Tuomiojärven uimarannalla.  Varmaan kävivät rantavedessä pulikoimassa - ja kerrankos sellainen hajamielisyys iskee humanoidiinkin, että joku unohtuu lähtokiireessä.

Pakko oli välillä keventää ja edes yrittää nauraa itselleen.  Auttoi se vähän, kuten ne parit konjakkipullotkin, joiden äärellä pohdin tilannetta parin yön ajan.  Onneksi poika nukkui rauhallisesti yönsä, eikä ollut muutamaan päivään aiheuttanut minulle sydänkohtauksia.

Mutta lopulta oli pakko panna toimeksi.  Passi oli voimassa, Floridassa oli muutama tuttu, joiden luona voisin asua huomaamatta pari, kolme kuukautta.  Pojalle en puhunut etukäteen mitään, mutta pari päivää ennen h-hetkeä hän taisi tajuta jotain käyden levottomaksi ja kuumekatseiseksi, nukkui huonosti säpsähdellen vähän väliä hereille.  Ei hän kuitenkaan itkeskellyt tavallisten lasten tapaan, saati sitten kiukutellut.  Eikä missään tapauksessa alistunut.  Tunsin hänen teräksisen tahtonsa omaani, ruostuvaa rautaa vasten.

Mutta välitilinpäätös oli pakko tehdä, muutettava meidän molempien kohtalon suunta.  Toivon mukaan kummankin onneksi.  Niinpä eräänä varhaisena aamuna pakkasimme vähäiset tavaramme, joista tärkeimmät taisivat olla oranssi, pyöreä huopa ja punakeltainen muovilaiva.  

Ajoimme suoraan taksilla satamaan ja nousimme laivaan.  Parin viikon kuluttua olimme Yhdysvalloissa.  Passitarkastus meni hyvin, vaikka olinkin jokseenkin hermoheikossa tilassa.  Onneksi poika piti minua kädestä.  Passi-ihmiset eivät häntä huomanneet.  Se oli sanalla sanoen helpotus.  Siis ihmiset täällä suuressa maailmassa olivat yhtä sokeita, kuin olivat olleet Suomessakin.

Tulevaisuus oli meidän, pojan ja minun.  Pitäisiköhän minun kysyä häneltä paria asiaa.  Eli että mikä hänen nimensä on ja puhuuko hän oikeasti - ja mitä kieltä!

 

JATKUU...