Tämä päivä taisi ennen vanhaan olla se päivä, jolloin olisi ollut kardinaalimunaus lähteä vieraisille.  Edes puhelimella ei saanut, eikä voinutkaan soittaa.  Puhelinkeskuksissa oli vain hätäpuheluiden varalta päivystys.  Nuorempana joulupäivän hiljaisuus tuntui joskus jopa ahdistavalta.  Kontrasti oli liian suuri joulunalushässäkän jälkeen.  Kuin pikajuna olisi pysähtynyt täydestä vauhdista hätäjarrusta vetämällä.  Se joulukirskunnan jälkeinen hiljaisuus ja pysähtyneisyys pakotti lähtemään lenkille tyhjyyttään kumiseville kaduille.  Eikä kavereiden luoksekaan voinut mennä, koska niiden vanhemmat olisivat katsoneet pitkään, että mikä karkulainen ja outo ilmestys tuo on, kun joulupäivänä tulee ulko-ovelle kolistelemaan.  Kunnon ihmiset lähtivät liikkeelle vasta tapanina, jolloin mentiin koko perheen voimin sukulaisiin - kaikki tietysti parhaimpiinsa pukeutuneina - isä somiossaan ja pikkutakissaan, äiti jakkupuvussaan ja pojat solmuke kaulaa kuristamassa.  Tytöistä en tiedä, koska meillä ei ollut yhtään.  Tosin ei ole nykyäänkään semmoisia ihmeitä, ei edes esikoisella.  Mutta silloin olisi varmaan ollut isot, punaiset rusetit jollain ihmeella hiuksiin kiinnitetty.

Ne olivat niitä kultaisia aikoja, joita nyt haikeina ja huvittuneina muistellaan.  Yhtä kaupallisia ne joulut olivat silloinkin, tosin rahaa ei ollut nykyajan tapaan levitellä ja kaupatkin olivat nykyistä minimpiä, joten ahtauden tunteen sai tätä päivää helpommin aikaan.

Tosin, ainakin joulupäivänä, se suurin ahtaus lienee tuolla keskivartalon kohdalla.  Joten pitänee vähän keventää, ja sijoittaa tuonne yhteen tyhjään murkkaukseen graavilohta, jonka valmistelussa onnistuin poikkeuksellisen hyvin. 

Tuttu polku jääkaapille taas vie.