Tein eilen poikkeuksen päätökseeni, etten ole kiinnoostunut euroviisuista, enkä etenkään tekohauskoista ja -jännittävistä karsinnoista.  Toinen samanmoinen on missikisat, joissa kaikki naiset ovat klooneja, joilta ovat aivot jääneet poikaystävän luo.

No, eilen katsoin viisukarsintoja osottautuen se juuri ennakkoluuloni veroiseksi ohjelmaksi.  Mutta kun siellä esiintyi korpilahtelainen Ikosen Osmo.  Huomatkaa nimijärjestys, sillä se ilmoittaa sen, että tuttu mikä tuttu.  Tosin kaukaa, jostain viidentoista vuoden takaa vaikuttaessani vielä enempi tai vähempi paikallisessa kesäteatterissa.

Sinä kesänä - japanin (kröhöm) kiertueen jälkeen - piti keksiä jotain raflaavaa ja halpaa  matkan loppuvelkojen maksamiseksi.  Ei sillä olisi ollut muuten väliä, kunta tai joku instanssi olisi saanut maksaa, mutta asian teki läheiseksi se, kun olimme omilla nimillämme velkavastuussa, me kaukomatkaajat.

Rakensimme siis omakätisen käsikirjoituksen ilman lavastuksia ohjaajan suostuessa mukaan asevelihintaan.  Kävimme muutamassa kapakassakin esiintymässä.  Yleisömenestys oli melko hyvä ja kansalla oli nauruhermo herkässä.

Joo, joo, malttakaahan nyt, niin yritän päästä itse asiaan.  Romaaneissakin saattaa mennä sata sivua pelkästään henkilögallerian esittelemiseen.  Varsinkin salapoliisiromaaneissa, joista on nykyisin hovimestari häivytetty kokonaan.  Ja syyllinen on kuitenkin löydettävissä, joka on minusta pelkkää tekopeliä se.

No, se Taivas-niminen näytelmä oli kuin kesäisellä taivaalla leijuvat kevyen pilven hattarat.  Siis kevyttä höttöä.  Oli siinä kumminkin yksi vakava laulu, jonka minä onneton esitin.  Itse jopa ehdotin sitä ohjaajalle.  Ja ohjaaja onneton suostui.

Mukana oli myös kaksi nuorta sellistiä, tuskin edes vielä rippikoulua käyneet, mutta soittivat kuin pah... enkelit.  Toinen heistä oli Osmo Ikonen.  Olikin siis luonnollista, että pojat säestäisivät minua, kun laulaisin kappaleen, jota esim. Tapsa Rautavaara oli ansiokkaasti esittänyt.  "On kuollut ontuva Erikson ja moni on hyvillään.  Ei enää puistojen reunoille, hän laahusta kerjäämään jne.  Jos ette saaneet sävelestä kiinni, niin vihellän alkua: vuu vuu vu vu, vuuvi vu vuuvii vuu... No, kuivat huulet, kosteusprosentti sisällä vain 20.

Alku oli luonnollisesti vähän hankala, kun säestäjäni tekivät soittimellaan kummallisia kiemuroita, vaikka lauloin ihan suoraa nuottia.  Puhuivat pojat jotain jakamisestakin, mutta minun mielestäni kerto- eikä jakolaskut eivät kuuluneen tähän asiaan.  Sitkeästi aloin alusta yhä uudelleen.  Niin tekivät pojatkin, mutta huomasin kyllä, että alkoivat vilkuilla kummasti toisiaan.  Siitä tiesin, että jompi kumpi heistä soitti väärin tai muuten omituisesti.  Vaikka kuulema kävivät ahkerasti Jyväskylän Konservatiota.  Olin itsekin kävellyt siitä ohi monta kertaa, mutta soittoa tai laulua en ollut kertaakaan kuullut.  Taisi olla siellä enempi semmoista hiljaista porukkaa.  Tai sitten naapurit olivat valittaneet.

Lopulta ohjaaja Lehtinen otti minut kaksikeskiseen puhutteluun arvellen, että yhteistoiminnallinen puoli taitaa hieman ontua.  Olin hetken asiaa mietittyäni täysin samaa mieltä ja arvelin, että antaa poikien vielä harjoitella muutama vuosi siellä Konspiraatiossaan ja tullla vasta sitten vanhaa ja kokenutta bassoa säestämään.  Lisäsin vielä, että enimmäkseen olin tottunut laulamaankin ilman säestystä, koska kylppärimme on aika pieni.  Sinne sopisi korkeintaan laiha huuliharppumies, mutta tuskin Clint Eastwood suostuisi niin pienelle keikalle.  Eikä se siinä elokuvassa häävisti soittanutkaan, vaikka muuten olisi sopinut hyvin säestäjäkseni.  Se kun ei turhaan nuotteja tuhlannut, vaan kun oli löytänyt hyvän ja ehjän nuotin, niin pysyi kanssa siinä, eikä mennyt kuin pujottelija mutkamäessä.

Sovittiin sitten, että laulan ihan itsekseni.  Siis vain minä ja yleisö!  Siitähän se Charles Aznavourkin aina haaveili.  Taisi onnistuakin muutaman kerran.  Mutta helppohan sen oli, kun Edith Piaf neuvoi.  Ja auttoi muutenkin paineita purkamaan.

Osmo ja hänen kaverinsa toimivat sitten välisoittajina näytelmässä aina, kun näyttelijä vaihtui toiseen.  Pyrkivät aina tirskahtelemaan, kun tuli minun vuoroni laulaa ja he istuivat siellä nurkassa joutilaina.  Mahtoi yleisökin ihmetellä. 

Mutta suurilla taiteilijoilla on oikkunsa:  ainakin Tarmo Mannilla oli, joka oli hänkin Saarijärvellä syntynyt.  Ja toisella meistä taisi olla hulluuden rajakin ihan siinä ja siinä, hulluus, joka pysyi aisoissa vain esiintyessä.

Yksi iso ero Tarmolla ja minulla oli.  Tarmo esitti Kansallisen näyttämöllä monologia "Hullun päiväkirja" pari tuntia putkeen teloen siinä touhussa vielä polvensakin.  Minä taas esitin ontuvan Eriksonin vajaalle sadalle ihmiselle, enkä tahtonut edes laulun sanoja muistaa.  Piti kirjoittaa lunttilappu vanhan pinnatuoli yläpohjaan.  Me taiteilijat saatamme joskus olla kovin hermoherkkiä, myös framilla.  Saati sitten kotonamme, kun pitäisi tehdä ihan tavallisia rutiinihommia.  On se niin vaikeaa!

Mutta niistä sellosävelistä yleisö tykkäsi kovasti.  Vaikka soittivatkin niin monimutkaisesti, että jos olisin osannut nuotteja lukea, niin kieroon olisivat silmät menneet.  Sen verran tiedän nuoteista, ettei niitä saa repiä kun kanttori antaa. Neuvoi entinen kirkkokuorokaveri ja viulupelimanni Pekkarisen Matti-vainaa.

Sittemmin Osmokin on innostunut laulaa luikuilemaan.  Mutta ei päässyt Moskovaan, ei Osloon.  Ei ollut nimi enne.  Olisi vaan jatkanut sen sellon soittoa.  Vaikka onhan se hankala kuljetettava.  Hentoisen näköinen on vieläkin.  Eikä varmasti tuntisi, jos olalle läppäisisin.

Onneksi.