Katseltiin olohuoneen ikkunasta pihan komeita, pensaiden ympärille rakentuneita lumipalloja.  Huomattiin alanaapurin katolla outoa liikettä.  Lähiseudun taloista juuri siinä talossa on jyrkimmät luiskat - ja hermoheikoin isäntä.  Tosin taitaa olla talokin kaikkein vanhin.  Siellä se isäntä kumminkin kolaa lumia alas.  Tai toivottavasti ei enää, koska alkaa olla pilkkopimeää ja alas voi tulla nopeasti ja huomaamatta.

Lehdessäkin luki, että parina viime päivänä on satanut runsaasti miehiä.  Menkäähän, ukottomat, keräämään omanne.  Monilla voi olla tosin jalka tai käsi poikki tai henkeä ahdistaa, mutta eivätpä pääse heti karkuun.  Jos heidät hyvin lastoittaa, sitoo petiin ja kunnolla syöttää, niin jostakusta voi parissa viikossa kesyyntyä ihan toimintakelpoinen yksilö moneen hommaan.  Siihenkin.  Vähän vanhemmille voi antaa niitä ihmepillereitä.  Tosin itselläni ei niistä ole kokemusta, mutta monet minua vanhammatkin ovat kehuskelleet.

En ole kyllä katoltakaan pudonnut.  Suunnittelin kylle sinne könyämistä, mutta en vielä täysin luota vasempaan polveeni, joten yritän luottaa edes katon kestävyyteen.  Kattoasiassa en voi luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni, sillä tunnen katon kaikki kommervenkit ja pahat paikat.

Tunne on sama kuin jyrkänteen reunalla:  itseäni ei huimaa, mutta auta armias, jos joku muu menee laidalle kurkkimaan.  Heti alkaa omassa päässä huimata ja karjun kuin vanha karju, että pois sieltä ja äkkiä kanssa tai tulen ja tyrkkään avuksi, ettei tarvitse pitempään pelätä!

Nyt voi aloittaa veikkauksen, että kumpia enemmän alas sortuu, kattoja vai katon tyhjentäjiä.