Mielettömän hauska on tämä Googlen uusi katukarttasysteemi.  Pääsin mukaan viime kesänä kuvattuihin otoksiin aivan kotikulmilta.  Oli suorastaan jännittävää lähestyä pikkuhiljaa omia tuttuja tontinreunoja.  Tuossa oikealla taitavat omenapuiden viimeiset kukat vielä hehkua ja vähän kauempana orapihlajapensaat kaartuvat kauniisti tien yli.  Valitettavasti myös sähkökaapelit olivat siellä seassa, joten syksymmällä olikin Kuopuksen kanssa kova urakka raivata pensas siistimpään kuntoon.

Koko ajan on se tunne, että on itse kävelyllä lähihistoriassa.  Kuvat ovat teräviä ja hyvälaatuisia ja niitä  voi katsoa panoraamana.  Eli voi zoomata häpeämättömästi suoraan naapurin ikkunoihin ja kääntyä katsomaan taaksepäin nurkan taakse.

Ennen omaan pihaan menevää risteystä on loiva kaarre, jonka takaa paljastui  oma vaimo menossa tien  yli postilaatikolle.  On varmaan lämmin ja aurinkoinen aamupäivä, ukko itse on valmistamassa aamupalaa kahveineen ja vaimo on kysynyt itseltään, että onko lehti haettu ja vastausta odottamatta lähtenyt suklaanruskeassa mekossaan lehteä hakemaan.  Ja juuri silloin on kuvausauto sattunut paikalle. 

Näkyypä oman talon oranssi seinäkin ja pihassa tuliterä, sininen auto.  Lienee Nukkumatti jäänyt yöksi.

Auton mentyä ohi zoomaan kameran taakse päin:  Siellä vaimo jo kurkaa postilaatikkoon kiinnittämättä mitään huomiota autoon, jolla on katollaan omituinen häkkyrä.  Erinomaisen sisäistynyt roolisuoritus, sanoisin.  En olisi itse vastaavaan pystynyt, vaan olisin hyppinyt siinä vaiheessa tasakäpälää ja huitonut häkkyrään päin hullun lailla.  Valmiissa kuvassa olisi näkynyt vain mustaksi sutattu hahmo.

Oli tosi hauskaa olla turistina omilla kotikulmilla, kun ei tarvinnut kurkkia opaskirjaan, että missä mennään.  Tuli ikävä kesää:  kuinka kaunista täällä onkaan!  Eipä ihme, ettemme kaipaa  merta edemmäs - eikä edes sen rannalle. 

Borta bra, men hemma bäst!  Tulen suunnistamaan ensi kesään asti viimekesäisissä maisemissa.  Ja vertaan kahta kesää keskenään.

Kun on sitä dokumenttia.