Ollaan vaan ihan hissukseen, niin eivät ne pikkunoidat ja karkkirosvot älyä tulla tänne.  Luulevat kummitustaloksi tai vähintään autioksi, joten hiipivät sohjoisella tiellä ohitse - ne raukat.  Tosin viime vuosina ei meillä ole kukaan käynytkään virpomassa, joten en enää varaa edes karkkeja.  Nytkin luulin, että virpomispäivä on vasta ensi sunnuntaina.  Pääsiäinen on kaikkinensa niin sekava kokonaisuus, etten edes töissä ollessani kunnolla mieltänyt sitä, että milloin piti olla töissä ja milloin ei.  Piti kaverilta kysyä.  En myöskään koskaan ole tajunnut, että milloin vietetään kiirastorstaita ja milloin helatorstaita.

Kellotkin ovat vielä lumiajassa, vaikka ulkona lumi sulaa niin, että rapa roiskuu.  Toissa päivänäkin ajaessani tätä meidän sivutietä, piti pitää kieltä keskellä suuta, kun pyörät halusivat mennä paksun sohjon keskellä tien laidasta laitaan ja enemmänkin.  Yksi koiran taluttajakin väisti melkein ojaan.  Karsoi varmaan, että joku hervoton humalainen sieltä harhailee tien laidasta laitaan. 

Kävi siinä myöhemmin etukuormaajalla varustettu härveli muka työntämässä liian korkeita penkkoja loitommaksi.  Sattui vaan, että iso joukko puolen kuution paakkuja vieri oman pihatien kohdalle.  Että se siitä sen kuskin ammattitaidosta.  Reilu puoli tuntia siinä meni isoja paakkeja hajotellessa ja pois kolatessa.

Ei silti, hyvää se tekee fysiikalle.  Etenkin nyt, kun kaikki paikat ovat kunnossa:  ei satu selkään, ei polveen, ei sitten mihinkään kohtaan.  Siis vanhakin jo nuortuu.  Tiedä, vaikka pääsisi tänä keväänä puutarhaan möyrimään.  Viime kevät menikin täysin pieleen selän takia.

Koputetaan puuta.  Ei kumminkaan yhtä kovaa kuin se nyrkkeilijä Helenius, joka löi nyrkillään päin vastustajansa umpiluista otsaa niin. että pikkurilli murtui. 

Kaiken maailman koputtelijat, varokaa umpiluuta!