On sitä katon talvikatetta alas tullut jo melkoinen määrä veden muodossa.  Aurinko tekee yhteistyötä.  Tien puolelta, kun siellä on räystäs matalalla, tiputin räystäälle kertynyttä tavaraa maasta käsin.  Kissa meni siksi aikaa piiloon ulkovarastoon, se kun on äärimmäisen varovaiseksi oppinut monenkirjavan alkuelämänsä aikana.  Tuli esiin vasta kun olin lopettanut hommat ja kutsuin.

Aikaisemmin leikittiin aurinkoisella pihalla koko porukka.  Kulkuri oli elementissään, metsästi karkuun menevää risua, kiipesi vaahteraan merkiksi siitä, että vielä se vanhakin osaa.  En yrittänyt samaa, vaikka kotona olinkin.  Enhän ole enää edes katolle kiivennyt.  En sen jälkeen, kun antenniongelmat ratkesivat satelliittiantennin myötä.  Kissa oli selvästi mielissään, kun kaikki olivat yhtäaikaa pihalla:  pyöri jaloissa ja istuskeli ryhmäkuvassa koiran lailla. Vaikka kameraa ei ollutkaan.   Muisteli selvästi kesän laiskanpulskeita venyttelyjä päivien lämpimissä.  Samoin me ihmisetkin.  Eihän se muuta tarvitse kuin että aurinko vähän poskea lämmittää.  Se tehoaa kummasti, vaikka en kesähelteestä kovasti pidäkään, vaan vetäydyn helposti sinne varjon puolelle.  Mitähän se ihmisestä kertoo?  Että toinen jalka on jo varjojen mailla?  Tai lopultakin on järki päässä eikä tuli selässä seuraavana yönä?

Kissa on muutenkin osoittanut, että ketteryys ja voima ovat tallella.  Se on ikänsä tuijotellut takan päälle siinä meiningissä, että tuolla minä vielä käyn.  Alkuviikosta se sitten sen toteutti:  loikkasi vauhditonta korkeushyppyä toista metriä suoraan ylöspäin laskeutuen nätisti neljälle tassulle takan katolle.  Eikä siellä sitten ollutkaan mitään mielenkiintoista, muutama vanha, kuparinen kahvipannu vain.  Piti nostaa se alas, sillä lattialle tuntui olevan liian pitkä matka.

Kyllä minäkin helposti uimahyppytorniin kiipeän, mutta kolmea metriä korkeammalta en uskalla alas hypätä.  Melkoisia arkajalkoja, kissa ja isäntä.  Mutta siksi me hengissä olemmekin - ainakin toistaiseksi.