Luin juuri nettilehdestä, että Suomen vanhin asukas on kuollut - taas.  Tosin käsittääkseni on joka kerran ollut kyse eri ihmisestä.  Useimmin naisihminen, sillä miehet pelännevät kuolemista sen verran enemmän, että kuolevat pois hyvissä ajoin ennen Suomen vanhimmaksi tuloa ja sen mukanaan tuomaa viidentoista minuutin julkisuutta.

Minusta tuskin tulee koskaan siinä(kään) suhteessa ennätyskelpoista yksilöä.  Sillä lähes poikkeuksetta nämä superseniorit ovat kertoneet eläneensä vaikean ja vastuksia täynnä olevan elämän.  Itselläni on ollut aivan liian helppo elämä.  En ole kokenut suuria nälkävuosia enkä sisällissotaa.  Puhumattakaan sitä ulkomaalaisten kanssa käytyä, jossa pääsimme kirkkaasti podiumille.

Tosin hieman kärsin hieman sen jälkiseurauksista, kun elintarvikkeista taisi olla pulaa, tai sitten en osannut pienenä ja aneemisena pitää puoliani, vaan jouduin turvautumaan lehmän täysmaitoon ja kotona leivottuun nisuun, joiden avulla onnistuin selviytymään aina armeijan hernesooppaan ja pannariin asti.

Siispä elämä on ollut melkein silkkiä vaan, jota haluaisin vielä toisenkin säkillisen.  Niinpä toivotan onnea Suomen vanhimmiksi kilpaileville ja vetäydyn sivuun sellaisesta realitystä. 

Silti saatan seurata tuota hektistä ja haastavaa kisaa kaikessa hiljaisuudessa seuraavat parikymmentä vuotta eli etusuoran puoliväliin saakka, jolloin nuoremmiltakin alkavat jo hapot loppua.

Kuten Pekka Lipponen aikoinaan tiukassa tilanteessa totesi.