Tavallisesti Ezikoinen sähköpostittaa vähemmän kiireelliset asiat.  Mutta tällä kertaa se soitti kännykkkään tuossa vähän ennen iltakymmentä.  Asia ei sinänsä ollut kiireellinen, mutta oli selvästi mieltä painanut.

Kotiutuessaan eräänä päivänä töistä valmiiksi nälkäisenä ja ilmeisen ärtyneenä alhaisen veren sokerin vuoksi, niin kohtasi hän silmästä silmään oranssinkarvaisen ja ilmeisen nälkäisen petoihin lukeutuvan eläimen.  Ilmeisesti pedon verenkierrossa ei ollut tietoakaan sokeritasapainosta, sillä joko sen suusta tai sitten mahasta kuului sadan desibelin mourina.

Puhdistettuaan ensin kaupungin pölyt silmälaseistaan ja koulukkaiden melusaasteen korvistaan Ezikoinen kykeni tunnistamaan otuksen kissaksi.  Pieni se oli kooltaan, mutta oranssin värisenä se erottautui selvästi varhaiskevään ruskeasta, mahosta maastosta.  Ja ääni oli kuin pienellä leijonalla.

Niin karskiksi kuin Ezikoinen oli jalostunutkin kouluttaessaan pahanilkisiä lukiolaisia ja kirjoittaessaan sadistisia kirjojaan, niin oli hänen sielunsa sopukoissa silti säilynyt pienen kissan kokoinen pesä, joka täyttyi nyt kissan vastustamattomasta mourinasta.  Joten hermostuneena kissan teräviä kynsiä piilottelevia tassuja vilkuillen Ezikoinen kiirehti sisälle taloon ja täytti kuopuksensa mielilautasen jääkaapista löytämillään sekalaisilla sörsseleillä,  jotka eivät olleet nirsoille kakaroille kelvanneet.

Kissa oli tullut lähemmäksi ulko-ovea, mutta oli jäänyt pihakiveykselle istua nököttämään, kun ei ollut havainnut missään ovikellon nappia.  Eikä se ruvennut ruuasta enempiä jolisemaan, vaan hotki hetkessä kaiken eteensä saamansa ihmisruuan pyytäen kohta lisää. 

Tietäähän täysinäisen kissan:  se etsii lähimmän, mukavan makuupaikan.  Talon seinustalta löytyi iltapäivän auringon lämmittämä kohta, johon se kiertyi kivalle kerälle pehmeästi kehräten.  Ja vaimo sekä lapset kokoontuivat sen ympärille oranssia ihmettä ihailemaan.  Ja lapset roikkuivat kiinni isin käsissä yhteen ääneen joikaten:  saahaanhan me pitää tuo tiikeli, saahaanhan, isi kulta!

Isi kulta selitti illan mittaan sen sata kertaa, ettemme me voi, emme kerta kaikkiaan voi.  Sillä koko perhe on kuka millekin allerginen, että se siitä ja kirjan kannet kiinni ja kissakin katoaa, kun emme tarjoa sille syömistä.

Seuraavana päivänä,  käydessään kotimatkalla ruokakaupassa,  Ezikoinen tapasi itsensä yllättäen kissanruokaosastolta keräämässä koriinsa Katz-merkkisiä purkkeja sekä kolmen kilon pussin raksuja.

Onneksi, sillä sama kissa oli pihassa odottamassa vielä eilistäkin nälkäisempänä.

                                                        ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Eikä siinä vielä kaikki:  myöhään eilen illalla, kun pimeys oli jo aika sakeaa, oli kissankupille rapistellut haravoimattomien lehtikasojen läpi piikkisä siili.  Siili, jollaista sellaistakaan ei ollut ennen näkynyt niissä maisemissa.

Ezikoista alkoi jo pelottaa, kuten hän blogini kommentissa puolen yön haamujen hetkenä hädissään kirjoittaa.  Olisi varmaan kysynyt neuvoa, kun meillä on käyty samat kissa-  ja siilikuviot.  Olisinhan minä viisaana miehenä opastanut, mutta en naurultani saattanut.