Vaikka en vappuna juhlinutkaan, niin harmaaseen arkeen sopeutuminen pilvisen juhla-ajan jälkeen on konstikasta.  Ehkä olisi pitänyt juhlia niin, että maanantaina olisi ollut pakko ryhdistää itsensä.  Mutta nyt elämä jatkuu samanlaisena pitkästyttävänä vetkutteluna kuin männä viikollakin.

Myöhäisherännäisenä ostin sunnuntaina pussillisen perunalastuja muistaessani unohtaneeni varsinaiset vappuvermeet.  Olinhan toki varannut jääkaappiin nakkeja ja perunasalaattia. Vappupäivänä söimmekin kolme mieheen ja muutaman mössölusikallisen sitä salaattia ikään kuin puolipakosta.  Ei vaan oikein maistunut, eikä maistu makkaratuotteetkaan, ainakaan sisällä ja selvinpäin.  Pitäisi olla kai ympärillä kunnon nakkaritunnelma:  meteliä ja vaarallisia tilanteita - sekä kaikki mausteet rinnuksilla. 

Olin kuitenkuin unohtanut, etten hirveästi pidä grillimaustetuista sipseistä, joten tuolla olohuoneen pöydällä ne lastutkin makoilevat lähes koskemattomina.  Puhumattakaan siitä nakei plus muusi - koosteesta, josta iso osa parhaillaan homehtuu jääkaapissa.

On se kumma, ettei enää mikään oikein kelpaa.  Tai onhan tuo kaupan mustikkasoppa tehnyt kauppansa.  Se ja ruisleipä on pitänyt toistaiseksi hengissä.  Pakkasessa on ranskalaisia ja tonnikalapihvejä, jauhelihaa ja vaikka mitä, mutta ei ole tehnyt mieli.

Kunhan ilmat lämpenisivät edes vähän, niin voisi aloittaa grillikauden.  Ongelmana on vain se, että grillimakkaroiden ajatteleminen lähes öklöttää, eivätkä pihvitkään eri muodoissaan saa vettä kielelle.

Ilmeisesti meistä on tulossa jotain kasvissyöjiä tai peräti vegaaneja, joille kaikki lihalliset ilot ovat kauhistus ja suuri synti.  Mutta pitäisi ensin opetella syömään niitä vihanneksia ja hedelmiä.  Tai onhan niitä mandariineja syöty pitkin talvea, mutta ovat tähän vuodenaikaan niin kulahtaneita, etteivät niitä sitikanitkaan syö.  Viinirypäleitäkin harrastettiin jonkin aikaa, mutta jo muutamassa tunnissa nekin ovat niiden pienten, lentävien otoköiden vallassa.  Ovat niiden kimpussa kuin pienet pedot,  vain niin vikkelinä, ettei niitä läiskimällä saa edes tapettua.  Voisihan ne tietysti ruiskuttamalla myrkyttää, tosin siinä ohessa myös itsensä.

Eilen ostin luumuja, olivat kyllä kauniita katsella, mutta vielä hieman kovia.  Luulen, että kun ne kypsyvät, niin ovat sitten jo pahentuneita.  Yritän niitä piilotella äänettömiltä inniäisiltä.

Kyllä se lihakin vielä kelpaa, kunhan ensin kehitellään kunnon suden nälkä.  Sitten pistelläään jauhelihaa vaikka raakana.  Paljon sipulin silppua sekaan ja vähän suolaa ja mustapippuria.  Sellaiselle ruualle lienee nimikin.  Söin sellaista kerran 70-luvulla siellä Tampereen korkeassa tornissa hyvässä seurassa.  Vieläkin naurattaa.

Taitaa ollakin hyvän seuran puutetta.  Se taas on aikalailla hakusassa.  Kun ei itse enää täytä vaadittavia ehtoja.  Valitettavasti, sanoisi Marakin.