Ezikoinen antoi eilen minulle mahdollisuuden uppoutua musiikin syövereihin.  Tämä päivä onkin sitten mennyt 60-luvun jazzin ja bluesin tauottomaan kuunteluun.  Mitä nyt pakolliset ark(t)iset kuviot siinä välissä.

Sain viime yönä ladattua Spotify free:n koneelleni, kun E. oli ensin ilmoittanut iltasella sähköpostiini laittamastaan härpäkkeestä.  Lupasi käydä sen asentamassa toimintakuntoon, jos vanha ei osaa.  Ketä lie sillä vanhalla tarkoittanut.  Varmaan joku yli-ikäinen asentaja putkikasa laukussaan ja hilakytkin rintataskussaan.

Yrittänyttä ei laiteta, vaikka ensin melkein lannistuinkin, kun pari yritystä meni komeasti pieleen.  Rauhoittelin itseäni, että kerkeäähän sen huomennakin, kun iltakin on jo mailleen matkalla ja oivalluskyky myös.

Sitten kohta kissa mourusikin läpimärkänä sisään ja sitä kuivatessa ja syöttäessä ja henkisestikin huoltaessa aika meni niin, että päätin vielä kerran yrittää sitä ihme Spotifyta näkyville siinä yön hämärässä, kun välittömän levon tarvekin oli Nukkumatin viemää.

Ilmeisesti kissan märästä turkista välittyi se lisäeneregia, jolla sain homman onnistumaan siitä vain ja lisäksi suit sait.  Sisältöä tutkiessa ja ihmetellessä yökin joutui niin, että menin petiin vasta kolmen maissa kissan jo asetuttua sohvan nurkaan yöunilleen - musiikista huolimatta.

Nousin silti aamulla ihan ihmisten aikaan  joutuin tutkimaan,  että vieläkö se ihme pelaa. Olo oli kuin lapsella jouluaattona. Ja pelasihan se.  Se Spotify nimittäin.  Että ei tulisi lukijalla käsitystä väärin.  Onneksi sää oli edelleen sateinen, myrskyinen ja kalsea, joten olen saattanut ilman  tunnontuskia perehtyä maailman musiikkiin.  Ja ilmaiseksi, koska musiikki keskeytyy aika ajoin mainoksiin, jotka kestän - ainakin toistaiseksi - oikein hyvin.

Ezikoisella itsellään on sellainen mainokseton versio, josta maksaa muutaman euron per kuukausi.  Kauppaan kuului valtuutus jakaa tämä mainosversio jollekin degeneroituneelle papparaiselle, joka kuitenkin kuuntelee niitä 78 kierroksisia jazzlevyjä, joissa rytmi on  sen verran hidas, että sydän jaksaa sykkiä mukana ilman sen pitempiä taukoja.  Puolitauko vielä menetteleekin, mutta kokotauko on yleensä jo kohtalokas, kun kuulemma tietyssä iässä ei muutenkaan pelaa paljon mikään.

On siellä myös kaikenlaista progea ja punkkia ja vaikka mitä, mutta en vielä ole kehittynyt niin pitkälle musiikkimaussani, että isovolyymi päällä niistä nauttisin.  Tosin jälkimmäisestä on kokemuksia 80-luvulta kahden suljetun oven takaa, kun pojat olivat siinä iässä.  Saatanhan minäkin Pelle Miljoonaa, Eppua, Hassisen Konetta ja niitä toisia kuunnellessani tuntea taas selkäpiitä karm... riipiviä väristyksiä.  Puhumattakaan Miljoonasateesta, jonka konsertissakin kävin Helsingissä (oli tuttuja porukassa, suom.huom.).  Ajatella, silloin taisin tuntea ensi kertaa itseni vanhaksi - melkein kaksikymmentä vuotta sitten.  Silti pogosin juri gagarinit ja muut ihan täysillä.  Nykyään pitää vähän selkää varjella.

Kaippa sitten pitää hankkia uudet kajarit, että pääsen kuulemaan basson jumputuksetkin.  Sitten se ilo vasta irtoaakin Riitunrinteessä!  Naapurit ovat sen verran kaukana, että pitää varmaan avata ikkunatkin.  Että kuulevat,  eikä tarvitse tulla seinän varsille lymyämään ja varpaillaan kuikkimaan korvia höristellen.  Kahvikupillisenkin voin avoimesta ikkunasta ojentaa.

Vaimo jo istui keinutuolissa tuossa takanani kuuntelemassa melkein tunnin.  Ajatella, istui KEINUTUOLISSA, kuni vanha mummo.  No, sitähän se itse asiassa onkin, mutta en sitä ääneen uskalla sanoa.  Kun itse olen tällainen nuorehko musiikkidiggari. 

Onneksi on kuuntelemiselle upea keli: myrskyää, sataa kaatamalla eikä ulos ole menemistä ensi viikollakaan, sanoo ilmatieteen laitos.  Voin itsekin kiikussa keinutella.

Eläköön Spotify free !  Säätkin se säätää.