Luulin päässeeni punkista eroon jo vuosia sitten, mutta mitä vielä!  Puuhailin matalin jalkinein eilen alapihaa siivotessani.  Illansuussa löysin pohkeestani roskan, joka ei irronnutkaan kädellä pyyhkäisemällä. 

Jaahas, ystäväni punkki se siinä!  Ihokarvat harittaen nyppäisin hirviön irti ihostani.  Vaikka se oli tuskin nuppineulan pään kokoinen, niin tiukasti oli jo imenyt itsensä kiinni.  En tiedä, jäikö sen inhotuksen pää ihon sisään, mutta voitelin jäljen ja laitoinpa lisäksi Voltaren geeliäkin, kun sattui tuubi olemaan lähellä.  Tosin sitä ei saisi laittaa rikkoutuneelle iholle, mutta olisin varmaan tohottanut pohjetta kosaninkin liekillä, jos olisi ollut sellaiseen mahdollisuus.

Ehkä se kauhea peto ei vielä kerennyt ihon alle, kun geeli ei kirvellyt.  Nyt vain odotellaan, että alkavatko nivelvaivat ja muut asiaan kuuluvat hermostolliset ongelmat.  Ainakin hermot ovat lähellä romahdusta; on melkein kuin hivin testituloksia odottaisi.

On se hitonmoista, kun ei enää luonnossakaan voi kulkea huoleti.  En minä karhuja tai susia, en ahmoja tai vesikauhuisia koiria pelkää, mutta hirvikärpäset ja punkit saavat minut kohta pukeutumaan avaruusmiehen asuun. 

Hetken heiniä niitettyä loppupäivä menee päätä rapsutellessa ja jokaista kutinaa epäluuloisena kurkkiessa.  Viime kesänäkin löysin yhden punkin mukavasti nivusissani pesimässä.  Kissassa niitä patteja löytyy vähän väliä karvan seassa muhimassa.  Onneksi kissoihin ei tarttune se mikäseolikaan.  Joku borreoloosi tai muu korroosi.

Muutama vuosi sitten pihassamme ei ollut punkkeja.  Saattoi kulkea heinikossa sortsit jalassa paljain jaloin, eikä kissastakaan tippunut mustikan näköisiä iljetyksiä olohuoneen matolle (tai petin lakanalle!). 

Mutta ilmasto muuttuu, sateet lisääntyvät, heinikko on otollisen kosteaa läpi kesän ja kaikenlaiset etelän vitsaukset tulevan meitäkin tänne pohjan akan raukoille rajoille ilahduttamaan.  Lienee paras vetää metsät ja pihat asfaltille, ettei tarvitse ruveta vannomaan punkin nimiin.

PUNK  IS  NOT  DEAD  !