Tiedotusvälineet ovat ahkerasti ja säännöllisesti seuranneet juhannuksen kuolintilastoja.  Puukotuksia siellä, holtti pois täällä.  Ennätys taitaa taas rikkoontua - muutaman välivuoden jäkeen - ja siitäkös lehdetkin pääsevät vetämään etusivun otsikot oikein suurilla kirjasimilla.  Onneksi teeveeuutiset ovat pitäneet kansan ajan tasalla ja tuntuu jopa yllyttäneen ihmisiä yhä hurjempiin suorituksiin.

Joka jumalan uutislähetys alkaa luvuilla:  kaksitoista kuollutta, sitten neljätoista menehtynyttä, jopa alkaa kahdenkymmenen raja olla liipaisimella, yrittäkää edes hyvät ihmiset, vielä vesille kerkeää jos ottaa nopeat kännit.  Lämmintäkin riittää ja tuulta kanssa, housut voi jättää valmiiksi nilkkoihin.  Tasa-arvon vuoksi, kun muutenkin kännäävät, niin naiset kanssa sinne vuotaviin risapaatteihin ja airot hittoon.  Vielä liian moni mieskin jää jalkapalloa katsomaan joutuen paitsioon juhannusajan omakohtaisista seikkailuista.  Pienelläkin riskillä voi päästä osaksi merkittävää, ennätyskelposta tilastoa.  Jossa ei tunneta dopinkia, ei tuulirajoja, ei oikeastaan muuta kuin vähäisen henkesi uhraamista.  Melkein kuin sodassa.  Paitsi että nyt on paljon hauskempaa, suorastaan riemastuttavan rentoa meininkiä.

Muutama tunti on aikaa:  siitä vain tien päälle hurjastelemaan, vesille venosta keikuttamaan tai puukkohippaa leikkimään!

Juhannuksen jälkeen olet vain yksinäinen merkintä tilastoissa vailla minkäänlaista sankarinkehää tai muistoarvoa.  Siispä toimeen ennätystä tekemään!

Itse olen varsinainen arkajalka, en ole vettä nähnyt juhannuksena kuin lasissani ja autonkin pesin äsken, enkä aiokaan sitä päästää pölyyntymään, saati sitten ruttaantumaan mutkaisilla sivuteillä.  Häpeän syvästi saamattomuuttani, samalla kun olen äärettömän kateellinen, kuten kunnon suomalaisen surkimuksen kuuluukin.

Osaan minä sentään jotain kaiken pelkuruuteni keskellä:  vedän lippaan ja vislaan Porilaisten marssin.