Oltiin muutenkin Muuramessa turisteina.  Varmaan moni on ysitietä ajaessaan huomannut Muuramen kohdalla kyltin, että SAUNAKYLÄ.  Olen sen itsekin noteerannut satoja kertoja ajatellen, että olisi kiva käydä tutustumassa paikkaan.  Siellähän se on köllöttänyt harmaine saunoineen jo kymmeniä vuosia, mutta ei vain ole läytynyt autosta sen verran jarruja eikä rattia, että olisi sinne poikennut.  Vuosien mittaan puustokin on peittänyt alueen niin, ettei se tielle edes näy.  Taisi olla itse Kekkonen aikoinaan paikan vihkimässä.  Ja Kustaa Vilkuna antamassa tapaukselle tarvittava historiallinen vakuuttavuus.

Eilen sitten leikimme sen verran kiireettömiä turisteja, että ajoimme saunakylän parkkipaikalle ja ostimme jopa liputkin a´ 5 euroa.  Kovin oli hiljaista, ei edes savua noussut yhdestäkään piipusta.  Oli varhainen iltapäivä ja eikös savusaunan lämmittäminen kestä vähintään puoli päivää.  Mutta emme olleet tulleetkaan saunomaan, vaan katsomaan.

Paljon saimme uutta tietoa vanhoista saunoista.  Niitä oli paikalle rahdattu kymmeniä eri puolilta Suomea ja eri ajoilta.  Olipa muutama kerennyt palaakin, kuten savusaunoilla tapana on.  Kiintoisaa oli, mutta myös hiljaista.  Eikä kaikkiin rakennelmiin jaksanut edes perehtyä eli tuli se näyttelyväsymys:  ei jaksanut enää omaksua ja jalatkin alkoivat mennä alta.

Aikomuksena oli vielä syödä jäätelöt ennen kotiin lähtöä, mutta tyhjässä kahvilassa näytti olevan tarjolla vain kahvia ja pullaa.  Myyjän ääni kaikui jostain takahuoneesta.  Kovasti tuntui olevan puhuttavaa asiaa.  Odottelin muutaman minuutin ja hipsin sitten niine hyvineni pois häitsemättä baarinaista sen enempää.  Johan meitä kympillä oli rokotettukin.  Paikasta jäi jotenkin aavemainen tunne.

Paikasta voisi tulla menestys muutamilla valoratkaisuilla ja iltanäyttelyillä, joissa voisi elävöittää historiaa oikeilla kylpyesityksillä - tietysti paljain pinnoin ja dramaattisin kohtauksin.  Esim. lotat ja sotilaat yhteiskylvyssä komeassa saunakorsussa.  Tai saunatonttujen ja kotikeijujen tapaaminen kodassa, jota vain pyykkipadan alla palava tuli valaisee.  Eli elämää se paikka tarvitsee ihmisiä houkuttelemaan.  Mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, kun vain löytyisi tekijät.

Kotiin ajoimme pitkin mutkikkaita ja mäkisiä sivuteitä.  Muistelimme samalla aikoja 60-luvulta, jolloin olimme huviajelleet Morris Minillä näitä samoja sivuteitä  juhannuksen tienoilla.  Aikaeroakin oli ainoastaan jonkin verran yli neljäkymmentä vuotta. Vaimo oli melkein viimeisillään esikoistamme odottaen.  Otin silloin kuviakin.  Yksi on jopa tallessa kansiossa.  Siinä tuleva äiti nojaa pienen kosken töyräällä ison kiven kupeeseen äitiysmekossaan.  Nyt otin pari kuvaa samasta vaimosta savusaunan vieressä.  Ei ollut enää odottavan oloinen, mutta nätti mekko oli yllä.

Kotona söimme isot annokset toffeejäätelöä kaikessa rauhassa, lievästi väsyneinä.  Kuten turisteille kuuluukin.