Otsikosta olisi mukava tehdä menestyvä kesähitti.  Puutteena on vain se, että en osaa.  En hittejä enkä hitettömiä.  Yritin joskus opetella lukemaan nuotteja, mutta aivoissa vallitsevan vähäisen kapasiteetin vuoksi oppi kaatoi ojaan sen sijaan, että olisin säveltänyt sinfoonisen runoelman.

Tunnen useita taitavia soittajia, jotka eivät osaa nuotteja.  Heitä sanotaan pelimanneiksi.  Erkki-serkkuni on korvakuulosoittaja, vaikka epäilenkin hänen osaavan myös nuotit.  Mutta sitähän ei oikea pelimanni myönnä, sillä silloin häntä ei lasketa lukuun.  Monet sukulaiseni myöntävät suoraan osaavansa nuotit.  Eivätkä edes häpeä.  Joukossa muutama matemaattisestikin lahjakas.  Sen ovat sentään osanneet peittää musikaalisuuden piiloon.

Minua ei lasketa lukuun, kun pelimanneja mainitaan.  Lähinnä sen vuoksi, etten osaa soittaa harmonikkaa tai viulua, en harmoonia enkä klarinettia.  Kitaraa rämpyttelen illan hämärissä yleisönä vain vaimo ja kissa.  Heille se riittää.  Tosin vaimo ei ole kertaakaan sanonut, että nyt saa kyllä riittää.  Hän on joskus niin hienotunteinen.  Kissakin yrittää parhaansa, mutta siirtyy pian vähintään muutaman metrin päähän ja laittaa korvansa littaan.  Eikä Kulkuri näin kesäaikaan käy edes sisällä kuin vahingossa.  Tosin nyt vanhammiten se on enempi emeritus, syö ulkopenkillä ja makaa viereisellä pöydällä päivät pitkät.  Vain öisin se päisystelee tontin rajoja - tai sitten luultavimmin makoilee puskissa.

Enkä minä mene kitaran kanssa ulos.  Sillä talvella sormet kangistuvat ja kesällä itikat käyttävät tilannetta hyväkseen, kun molemmat kädet ovat soittamiseeen varatut.  Soitinkin menee epävireeseen hyttysten ininästä, sateesta tai lämpötilan nopeasta vaihtelusta.  Naapuritkin kestäisivät paremmin ruohonleikkurin pärinän tai moottorisahan hörinän, mutta omistan vain sen m-sahan, joka on ollut remonttia vailla jo kymmenen vuotta.  Pihan puut hipovat jo matalalla lipuvia sadepilviä ja heinä yrittää samaa.

Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu, soittavat laskuhumalassa olevat pelimannit.  Ja sammuvat sitten saunalyhdyn palaessa loppuun soittajaa tuuraten aina savusaunan hiiltymiseen saakka.

Tuo loppu oli ihan sen takia, että sain mukaan otsikon lupaamaa runollisuutta.  Mutta kun proosankin polulla on niin monta tienhaaraa, että eksyy otsikon lupaamasta ihan huomaamattaan.  Eikä taaskaan löydy sitä delate-nappulaa, joka peittäisi pahimmat erheet.

Joten menköön - taas kerran!