Huomasin tässä eräänä päivänä yhdestä pöytäkellosta patterin olevan lopussa.  Se oli jäänyt pahasti oikeasta ajasta jälkeen.  Samastuin siihen välittömästi.  Ei se kauhean vanha ole, ei läheskään minun ikiäni.  Vaimo sen taisi jostain postimyynnistä tilata, kun se oli kovin söoö muodoltaan.  Varmaan valitsi minutkin sen perusteella, vaikka en ainakaan söpö ollut ja aika laihakin. Enkä ollut postimyyntitavaraa enkä edes tarjouksessa. Mutta sinnikkyys oli ehkä se joka lopulta tehosi.  Otti, kun sai kuitenkin aika halvalla.

Sinnikkäästi tuo kellokin on käynyt vuosikausia:  oli välillä jossain komeron hyllylläkin vuosikaudet, mutta viime talvena kaivoin sen esille sohvan viereen näyttämään illan myöhäishetkiä, kun teeveen valo oli ainoa valon lähde olohuoneessa, eikä vanha silmäparini erottanut seinäkellon viisareitten asentoa.  Niillä tietämin, kun viisarit alkoivat laskeutua yläasennostaan vaakasuoraan päin, niin oli minun seurattava esimerkkiä jaksaakseni edes aamulla sumpit valuttaa.

Näin kesän kuulakkaina öinä ei ollut niin väliä, vaikka pöytäkellon paristo alkoi menettää voimansa.  Itselläkin oli energia sen verran vähissä, ettei viitsinyt rassata tuosta viereisestä lootasta uusia sauvoja kellon sisukseen.  Kyllähän sen kerkeää sitten, jos keli viilenee ja yöpimeä uhkailee.

Unohtuikin koko ajannäyttämätön moneksi päiväksi.  Tiedättehän: ei tuttua esinettä oikeasti näe, vaan se rupeaa lymyämään silmän sokeassa pisteessä.  Mystisintä on silloin, kun vielä ihan  tuossa lojottanut esine tulee äkkiä tarpeelliseksi, eikä se enää olekaan tutussa paikassaan.  Ei, vaikka kuinka katsetta terottaisi ja kädellä tyhjää haroisi.  Kunnes seuraavalla viikolla se etsitty, nyt jo tarpeeton esine, on tiukasti entisellä paikallaan.

Semmoinen joskus hämmästyttää, kummastuttaa pientä etsijää.  Jos olisin mystiikkaan taipuvainen, niin uskoisin jopa pienen, pahanilkisen tontun olemassaoloon.  Mutta kun en usko, niin vaivattominta on syyttää kaikesta vaimoa.  Aina siirtelemässä tavaroita edes takaisin sillä kuuluisalla naisen logiikallaan.

Mutta tuohon kellon tapaukseen  (eksyn usein jaanaamaan asian vierestä hukaten johtolangan, joka ei ole minkään värinen, edes).

Tänään, katseeni vaellellessa päämäärättä irtokärpäsiä seiniltä etsien, se äkkiä kohdistuu kyseiseen kelloon, jossa esiintyi outoa liikettä sekuntiviisarin kohdalla: sillä oli samanlaista katkokävelyä, kuin vanhalla juopolla.  Se vain tapahtui taaksepäin.  Tahdoton värähdys ja askel taakse.  Aikaa moiseen kului pari sekuntia sekunnissa.  Laskin yksi, kaksi ja sitten yksi sekunti taakse kahden sekunnin aikana.  Ymmärrättehän?

Hetken tuijotettuani sitä, tajusin maailmani mullistavan asian: tuo kello käy elämääni taaksepäin!  Siis, kun vanhenen vuodella, niin kello ottaa siitä puolet pois.  Eli tästä eteenpäin täytän vuosia vain joka toinen vuosi.

Uskaltaisiko tuota rukata niin, että se raksuttaisi taakse yhtä nopeasti, kuin normaali kello eteenpäin?  Täytynee seurata tilannetta.

Saattaisin sitä lainatakin hetkeksi aikaa parhaille ikäkavereilleni.  Esim. silloin, kun ovat eksyneet humpan teille ja haluavat elämästään pois vuorokauden tai pari.  Eli tehdyn tekemättömäksi.

Pitääkin katsoa, paljonko olen nuortunut viimeisen kolmen tunnin aikana.  Hm...