Päivä meni vähän silleen nikotellessa, että mitä tekisi, vai tekisikö yhtään mitään.  Olisin voinut tyytyäkin oblomivilaiseen olotilaan hyvinkin herkästi, mutta vaimo kävi levottomaksi kysellen elämän tarkoitusta.

Minä siihen, ettö elämän tarkoitus voisi olla esim. hakea kaupasta maitoa ja oivariiniä sekä paahtamiseen sopivaa aamiasleipää, jotta hyvin eläisimme ja täyttäisimme mahamme myös seuraavana aamuna.

Niinpä vaihdoimme vaimon ylle sen kukallisen kesäleningin ja käynnistin Ka:n liikenteeseen huuhdeltuani sen ensin puiden ja pensaiden pölypeitosta.  En ollut liikuttanut autoa kahteen päivään, mutta metalli oli alkanut jo lahjakkaasti patinoitua. 

Alan pikku hiljaa uudelleen ymmärtää, miksi miehet puunaavat uusia, kiiltopintaisia kaarojaan päivät pitkät.  Sitä samaahan tekevät naiset peiliin katsoen.

Paitsi vaimoni, joka on ollut ihastuttavan luonnokaunis aina 60-luvun alusta alkaen.  Ei ole tarvinnut paklata, vaan on hän edelleen se sama ihastus kuin silloin aikanaan.  Eikä näössäni ole vikaa.  Lähilasitkin ovat Tiimari- tavaraa.

No, satamassa, siellä julkeasti keskellä auringon paahdetta istuivat vanha , rakas ystäväni Sirkka yhdesä kahden urisevan, matalajalkaisen koiransa kanssa, sekä Leila, kierrätyksestä elantonsa saava kauppalopo, jonka myös luen ystäväkseni.

Juteltiin niitä sun näitä tunnin verran, kunnes Sirkka kutsui meidät kahville rivitaloyksiöönsä, joka on aivan siinä sataman laidalla ja muistelimme siinä vanhempiakin aikoja aina sinne kasikymmenille asti. 

Sitähän me vanhat teemme alvariinsa.  Vaikka emme ikäämme tunnusta emmekä varsinkaan tajua.  Aika vaan virtaa kuin Imatran koski tykkänään, liian vauhdikkaasti virraten. 

Kotiin tullessamme Kulkuri oli jo huolissaan:  liekö nälkä tai hylkäämisen uhka vaivannut,  puski kättä melkein mieletönnä.puskien.  Vaati ruokaa välitöntä.

Onneksi olin varannut tuliaista.  Ja silitykset päälle.