Tuntuu siltä, että vastoin yleistä käsitystä myös purjehtiminen on turhaa. 

Tuli vain mieleen, kun lukuisat purjeveneet yrittänevät perhaillaan liukua Päijänteen pintaa pitkin Säynätsalosta Asikkalaan.  Tässä tämän hetkisessä puuskittaisessa puhalluksessa ovat sekä kokkaveneet että katamariinit kovilla.  On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kuten eilen teeveessä sanoivat, kun yksi katamariini oli kääntynyt nurin Vesijärven selkosella saatuaan liikaa tuulta purjeisiinsa.

Hauskahan niitä on rannalta katsella, mutta enpä juuri kyydissä haluaisi olla.  Enhän uskalla edes Särkänniemen lasten suosimiin laitteisiin mennä, saati sitten aaltojen armoille vaahtopäisinä päälle pärskiviin vesimassoihin.  Enkä muutenkaan osaisi purjeveneessä toimia oikein päin oikeaan suuntaan nojaillen tai oikeasta köydestä vetäen.  Viimeistään se poikittaispuomi aiheuttaisi päähäni kipeän vamman heittelehtiessään arvaamattoman holtittomasti puolelta toiselle ja takaisin.

Sanovat vielä nauttivansa mokomasta, ne ruskeiksi paahtuneet purjehtijat.  Enkä muutenkaan venekieltä taitamattomana viihtyisi selvin päin samassa seurassa, vaan tuijottelisin hiljaa jääpalojen äänetöntä sulautumista tyyneen sulaveteen grokilasissani.  Siitäkin tosin voisi olla paha merisairaus seuraavana aamuna.

Joten parempi olla vain surkea, alemmuudentuntoinen maakrapu.  Onneksi Päijänne ei näy tänne meille asti, vaikka ranta onkin vajaan kilometrin päässä.  Enkä viitsi ajella edes Kärkisiin katsomaan vaikuttavan upeita purjenäkymiä alittamassa ylvästä siltaa navakassa tuulessa. 

Sillä siellä ovat kaikki vesi-ihmiset tungeksimassa.  Enkä tykkää myöskään tungoksesta.   Korkeintaan voisin mennä rantarosvona ryöväämään karille karahtaneita.  Siinä voisikin olla jonkinlaista alkukantaista hohtoa!

Saa sitä kuvitella, sillä olenhan kuitenkin kuivan maan erakkorapu.