Kuten ei-enää-nuoret henkilöt muistavat - jos enää muistavat - valtiovallalla oli tapana harrastaa dinojen aikaan  eli 70-luvulla niin sanottua aluepolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli tukea syrjäseutujen työllistäviä tai paremmin sanottuna sitä yrittäviä yrityksiä.  Lopulta jopa Helsingin Malminkin pienyrittäjät vaativat tukia viikonlopun irtopullojen myyntiyrityksilleen kaupunginosansa syrjäiseen sijaintiin vedoten.

Lopulta homma hiipui tai kaatui mammuttitaudin saaneena omaan mahdottomuuteensa.  Yksi Keran asiamieskin oli lapsuuteni kavereita ja myöhemminkin kohtasimme muutaman kerran.  Viimeksi tapasin hänet 70-luvun puolivälissä Kuopion torilla iloisessa herraseurassa.  Liekö enää elon tielläkään.  Ei ainakaan Kuopion Elo ollut hänen seuransa, enkä ole kyseisestä urheiluseurastakaan mitään lukenut.

Tämä kohtalaisen pitkä ja sekava johdanto vie meidät hevosen siltaa pitkin taivaallisiin asioihin.  Nimittäin taivaalliset voimat ovat viime aikoina tehneet aluepolitiikkaa.  Antaneet ukkosen jyristä, salamoiden lyödä, sateen tulla ja tuulen tuivertaa puita myyntikuntoon kaataen ja keskittänyt työnsä melko tarkkarajaisille alueille.  Jopa säätieteilijöiden on ollut helppo sijoittaa tuhot maakunnittain ja jopa läänittäin, vaikka lääneillä ei enää herroja olekaan.  Onneksi on sentään maakuntajohtajat.  Heistä ei ole tosin kuulunut yhtään mitään, ei hyvässä eikä pahassa.  Etteivät olisi vain jääneet piilopirtteihinsa jumiin, myös tiedottamisen suhteen.

Maakuntajohtajienhan pitäisi parhaillaan kiertää ainakin pahimpia tuhoalueita nenä pitkällään ja osanottavainen hymy huulillaan helikopterin lapojen pörrätessä taustalla huudellen samalla fiksuja kysymyksiä raivikkojen raivaajille.  Kuten " tuleeko hiki, kun on niin kuuma?"  ja  "paljonko tuo raivaussaha vie satasella?" sekä "tulin vähän auttamaan, kun ei tässä muutakaan tähdellistä..."  Ja sitten hyppäisivät takaisin koptereihinsa pölyn peittäessä maiseman somasti loppufeidaukseen.

Nyt tuon saman joutuu tekemään sisäministeri Pekkarinen.  Joka onkin kähevä mies ja niin kiireinen, ettei kerkeä kuin omaan maakuntaansa Uuraisten leirintäalueelle kaatuneita honkia taivastelemaan.  Tai joku aukea se kumminkin oli.  Ei sitä tiheään metsään voi laskeutuakaan, paitsi pakkolaskun aikaan.  Joka taas on valtiovarainministerin hommia.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin:  autokauppiaat ainakin ajattelevat, jos eivät ääneen kerkeä tai ilkeä sanomaan.

Että oli se luojan lykky!