Jäin tänä aamuna miettimään tapaani lukea aamun lehteä.  Aloitan sen aina etusivun vilkaisulla, tosin se on yleensä mainosten vallassa, eivätkä ne jätä mitään traumatisoivaa jälkeä.  Takasivulla on jo jotain paikallisjuttuja ja tv-ohjelmat, jotka silmäilen ylimalkaisesti.  Seuraavan aukeaman (luen siis lehdet - usein myös aikakauslehdet - takaperin) sarjakuvat löysin uudelleen muutama vuosi sitten.  Paitsi sunnuntain lehdessä, jossa sarjat ovat hölmöjä ja minulle käsittämättömiä.

Urheilu-uutiset menevät nekin pelkällä silmäilyllä, sillä ne ovat jo netistä luetut.  Eikä niistä ole muutenkaan suomalaiskansallisesti juuri iloa.  Jonkun ihmemiehen tai -naisen tehdessä mömmönennätyksen toteaa vain itsekseen, että millähän dopingilla tuokin on tehty; että onkohan  geenimanipulaatio tuon tuloksen takana?  Superhessuja kaikki, joskus sukupuolikin hakusassa.  Tosin aineet ovat jollain tavalla kehittyneet, kun enää näkee vähemmän tamarapress-tyyppejä tai sitä hirmuista varttimailin juoksijatarta, Ireneä, jonka sukuvimeä en osaa vieläkään kirjoittaa ja joka viikset liehuen päihitti  kaikki suomalaiset miehet omilla ennätysajoillaan.

Seuraavilla sivuilla tulevat työpaikkailmoitukset, jotka joskus luin melko tarkkaankin ja haaveilin hyväpalkkaisista toimista ja viroista.  Vaikka olin vielä muuten reipas mies ja kaupallisen koulutuksen saanut, niin en enää 35 ikävuoden jälkeen hakenut, kun oli kapealeipäinen mutta varma työpaikka turvattu.  Ja siinä iässä hakee elämälleen jonkinlaista staattisuutta eikä halua ihan helposti mihinkään muuttoruljanssiin ja uusien asioiden opetteluun.

Sitten tulevat ristillä tai muulla ikuisuusmerkillä varustetut ilmoitukset, jotka varhemmin ohitin itseäni koskemattomina, sillä olinhan varautunut elämään ikuisesti.  Mutta työpaikkailmoitusten menetettyä mielenkiintosa, alkoi ristisivulla villahdella tuttuja nimiä aina vaan useammin, joten mielenkiinto niitä kohtaan heräsi.  Ei sillä, että olisin voinut kuvitella omaa nimeäni sillä paikalla, pikemminkin uskoin esiintyväni kultturisivuilla, joissa joskus olinkin ihan kuvan kera.  Ei se kumminkaan päähän noussut, kun tiesin vierailevani siellä kovin vähillä eväillä.  Tosin sekin aiheutti sen verran kateutta työkavereissa, että muuan leidi livautti vahingossa lyhyen kommentin "linssilude!", kun pärstäni näkyi yhdessä teatterihaastattelussa.  No, sillä kommentilla herkuttelen vieläkin.

Lopulta pääsen etusivusta seuraavalle aukeamalle, jossa ovat kaikki onnettomuusotsikot ja muuten tärkeät referaatit.  Mutta ne ovat jo vanhoja juttuja netin ansiosta, joten luovutan lehden vaimolle jälkitarkastukseen ja lähden viemään kissalle ja linnuille aamuruokaa.

Tosin harkitsen joka-aamuisesta seurastani luopumisesta.  Tarkoitan siis painettua lehteä.  Kun olen ne tärkeimmät lukenut netistä jo edellisenä iltana.  Mutta kun...